Alpo Rusi

Elämäkerta Oleg Gordievskystä julkaistu Britanniassa - suomettuminenkin esillä

Arvostetun journalistin ja vakoilukirjailijan Ben Macintyren teos The Spy and the Traitor -The Greatest Espionage Story of the Cold War (”Vakoilija ja Maanpetturi - Kylmän sodan huomattavin vakoilukertomus”) nousi viime vuonna Britanniassa myydyimpien tieto- ja historiateosten joukkoon. 

 

Teos käsittelee 19.7.1985 Neuvostoliitosta Suomen kautta Norjaan Britannian tiedustelun MI6:n avulla paenneen KGB:n Lontoon tiedusteluaseman (Residentura) päällikön, evertsiluutnantti, ”lähetystöneuvos” Oleg Gordievskyn uraa. Macintyren mukaan kyse oli kylmän sodan kauden merkittävimmästä kaksoisagentista, joka elää Britanniassa maan ulkomaantiedustelun MI6:n ja sisäisestä turvallisuudesta vastaavan viraston MI5:n suojeluksessa. 

 

Gordievskyn merkitystä kuvaa Venäjän duuman edustajan ärtyisä lausunto brittimedioissa Skripal-myrkytystapauksen yhteydessä vuosi sitten, jolloin tapauksen merkityksen vähättelemiseksi asianomainen totesi, että ”jos haluamme ottaa jonkun hengiltä, hänen nimensä olisi Oleg Gordievsky”. Macintyren teos vahvistaa, että Gordievskyn yli vuosikymmenen kestänyt yhteistyö sekä Tanskan turvallisuuspoliisin PET:n että Britannian ulkomaantiedustelun MI6:n kanssa johti useiden KGB:n länsiagenttien paljastumisiin, mutta myös  KGB:n verkostojen, tavoitteiden ja työmetodien vuotamiseen brittitiedustelun kautta laajemmminkin läntisten tiedustelupalvelujen käyttöön. Gordievsky paljastui KGB:lle, kun Yhdysvaltain CIA:n Neuvostoliiton vastavakoilun päällikkö Aldrich Ames alkoi kesäkuussa 1985 paljastaa yli kahtakymmentä KGB:n kaksoisagenttia, joista suuri osa ammuttiin maanpetoksesta tuomittuina. Ames jatkoi paljastuksiaan vuoden 1994 helmikuulle. Macintyre selostaa laajalti Amesin toimintaa, josta tämä sai myöhemmin elinkautisen. Amesin petosta pidetään yhtenä pahimmista Yhdysvaltlloissa paljastuneista vakoilurikoksista kautta historian.

 

Suomalaisten kannalta Macintyren teos on tärkeä useistakin syistä. Gordievsky julkaisi elokuussa 1997 yhdessä nykyisin Italiassa taidegalleristina toimivan, Suomessa vaikuttaneen toimittaja Inna Rogatchin kanssa teoksen Sokea peili. WSOY:n julkaisema teos sai myrkyllisen vastaanoton, tai se oikeastaan ohitettiin vähin äänin. Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala (sd) vastasi 19.9.1997 Suomen Kuvalehdessä kirjallisesti, miten ”näistä asioista ei tulisi keskustella julkisesti”. Kyse oli yrityksestä vaientaa keskustelu monista Gordievskyn paljastuksista, joita Rogatchin Moskovassa tekemät KGB:n veteraanien haastattelut täydensivät. Nevala hermostui etenkin entisen esimiehensä, Kalevi Sorsan KGB-yhteyksien paljastumisesta. Vaikka Macintyren teoksessa on runsaasti samoja tietoja kuin Sokeassa peilissä, Rogatchin nimeä ei siitä löydy, eikä KGB:n suomalaisia yhteistyöhenkilöitä ruodita. Rogatchi ei nauti tietenkään brittitiedustelun suojaa, mikä nykyoloissa rajoittaa asianomaisen mahdollisuuksia olla esillä KGB:hen liittyvissä kysymyksissä.

 

Sokea peili oli ja on harvinaisen merkittävä lähde KGB:n toiminnan laajuuden ja yksityiskohtien selvittelemiseksi. Gordievsky kertoi jo keväällä 1982 yksityiskohtaisesti tietoja MI6:lle saavuttuaan Lontooseen tuossa vaiheessa KGB:n Residentuuran päällikön sijaiseksi. SUPO sai varsin pian tietoja suomalaisista KGB:n yhteyshenkilöistä. Suomessa suhtaudutaan silti ”suomettumiseen” kuitenkin hieman kuin aiheen vatvojat olisivat ymmärtäneet väärin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen aseman kylmässä sodassa. Päinvastoin, suomettumisesta epäillyt virkamiehet, toimittajat ja etenkin poliitikot on virallisessa narratiivissa nostettu lähes talvisodan sankarien asemaan. Totesihan tasavallan presidentti Tarja Halonen UKK-juhlaseminaarissa 3.9.2000, että ”suomettumisessa oli kyse menestystarinasta”. Sillä tiellä on ollut turvallista jatkaa. Suomettumisen pesänselvityksen laiminlyönti on nimittäin varmistanut sen, että monet ilmiöön liittyvät tekijät ovat edelleen politikan ja journalismin valtavirtaa.

 

Ulkomailla asia nähdään toisin. Macintyre tuo esille, miten Suomi oli jonkinlainen neuvostovakoilun etappivaltio, jonka tiedustelupalvelu SUPO oli solminut sopimuksen KGB:n kanssa. Sopimukseen kuului  ainakin neuvostopakolaisten palauttamisvelvoite, mutta nähtävästi myös Nato-maiden seuranta ja neuvostovastaisuuksien nuuskinta. Macintyre kertoo, miten alkuvuodesta 1985 SUPO:n päälliköltä Seppo Tiiitiseltä kysyttiin MI6:n Helsingissä vierailleen virkailijan toimesta ”onko parempi ettemme kerro mitään etukäteen, jos maan alueen kautta toimitettaisiin KGB:n loikkari eteenpäin?” 

 

Tiitinen vastasi välittömästi, että ”Niin on parasta. Kertokaa siitä kuitenkin meille myöhemmin”. Macintyre vahvistaa, että jos  SUPO olisi huomannut Gordievskyn paon, se olisi ollut pakotettu luovuttamaan hänet takaisin Neuvostoliitolle, vaikka tiedossa oli, että seurauksena olisi ollut kuolemantuomio. Mikäli SUPO ei olisi toiminut sopimuksen mukaisesti, ”KGB oli täysin kyvykäs hakemaan Gordievskyn Suomesta Spetsnaz-erikoisjoukkojensa iskun avulla”. Tämä väite, jonka kirjassa kertoo Gordievskyn paon hoitamisessa mukana ollut MI6:n Moskovan asemalla toiminut nuori virkailija Roy Ascot osoittaa, miten vakava Suomen oikeusvaltion loukkaus SUPO:n KGB:n kanssa tekemä mahdollinen salainen sopimus on käytännössä ollut. 

 

Macintyre käsittelee sivun verran suomettumista antaen käyttämälleen ”finlandization” -käsitteelle selkeitä tuntomerkkejä. Kyse oli mille tahansa pienelle valtiolle pelottelulla aiheutetusta alistumisesta huomattavasti  suuremman naapurivaltion tahtoon, ”jolloin maa säilytti teoriassa itsenäisyyden, mutta oli käytännössä alistettu”. Näin ei tietysti asian laita täsmällisesti ollut, mutta Macintyre perustelee väitettä ei vain SUPO:n ja poliitikkojen KGB-yhteistyöllä vaan muutamilla muilla esimerkeillä: Suomi oli muodollisesti puolueeton, mutta Neuvostoliitto kontrolloi käytännössä maan liikkumatilaa. Suomessa kiellettiin neuvostokriittistä kirjallisuutta ja maan liittyminen Natoon oli mahdotonta. 

 

Suomalaiset kyllä torjuivat suomettumissyytöksiä, mutta termi Macintyren mukaan ”kuvaa osuvasti tilannetta, kun maa haluaa olla osa länttä, vaikka ei halua eikä pääse erkaantumaan (alienate) Neuvostoliitosta”.  Suomalaisten ”reaalipoliittinen” teeskentely vaikuttaakin olevan osa unohtamisen kulttuuria. Halutaan unohtaa, että monet poliitikot loivat uran KGB:n avulla. Kyse ei ollut reaalipolitiikasta, vaan kollaboraatiosta neuvostovaikutuksen lisäämiseksi Suomessa. Macintyre tuskin tiesi, että esimerkiksi helmikuussa 1972 eduskunnassa oli käsittelyssä KGB:n kätilöimä, mutta vasemmistopuolueiden edustajien nimissä tehty lakiehdotus, joka olisi kriminalisoinut neuvostokritiikin. Lähellä oli, että se olisi hyväksytty.

 

Suomettumista tapahtui toki myös Britanniassa. Gordievsky huomasi joulukuussa Moskovassa valmistautuessaan matkustamaan Lontooseen, että KGB oli rekrytoinut Labour-puolueen poliitikon Michael Footin peitenimellä ”Boot” vuonna 1964. Gordievsky oli avannut arkistossa Footin kansion, jossa oli 300 sivua asiakirjoja, joiden perusteella Foot oli saanut noin 37 000 punnan arvosta korvauksia, tavannut kerran kuussa lounaalla häntä hoitaneita KGB:n nimellä mainittuja hoitajiaan, listannut ay-liikkeen ja puolueensa neuvostomyönteisiä vaikuttajia ja kertonut, ketkä heistä tulisi kutsua Mustanmeren lomakyliin vieraaksi käytännössä jatkohyödyntämistä silmällä pitäen. Foot antoi myös tietoja Labour-puolueesta ja hallituksen asioista ja teki yhteistyötä etenkin ydinaserisuntaan liittyneissä kysymyksissä.

 

Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen Footin miehitystä koskeva arvostelu oli johtanut siihen, että hänen statuksensa oli laskettu agentista ”luottamukselliseksi kontaktiksi”. Foot ei McIntyren mukaan ollut varsinaisesti vakoilija, vaan ennen muuta ”vaikuttaja-agentti”. Sen sijaan Britannian ammattiyhdistyksen huippunimi Jack Jones oli Gordievskyn mukaan myös aito KGB:n agentti. Hän välitti hallituksen luottamuksellisia tietoja KGB:lle 1970-luvulla. Tultuaan valituksi Labourin johtoon 1980 Foot lopetti yhteistyön KGB:n kanssa, mutta KGB:lla oli käsissään tietoja, joiden julkisuuteen saattaminen olisi kaatanut Footin ja aiheuttanut tämän puolueelle suurta vahinkoa. Gordievsky ei ilmeisesti halunnut heti Lontooseen tultuaan sotkeutua Falklandin sotaan ajautuneen Britannian asioihin, mitä Footin polttaminen olisi merkinnyt. 

 

Sen sijaan Gordievsky oli paljastanut jo aiemmin norjalaiset Arne Treholtin ja Gunvor Haavikin ja ruotsalaisen Stig Berlingin, jotka olivat KGB:n ja GRU:n huippuvakoiljoita. Paljastiko Gordievsky myös suomalaisia huippuvakoilijoita, on jäänyt epämääräisten valtiojohdon kommenttien hämärään. Footin kansion sisältö vahvistaa myös epäilyjä, että suomalaiset KGB-kontaktit todennäköisesti myös saivat palveuksistaan rahaa, antoivat herkkiä tietoja hallituksesta ja ministeröistä, propagoivat neuvostoagendaa ja kertoivat, ketkä heidän tuntemistaan vaikuttajista oli tunnistettavissa neuvostomyönteisiksi tai neuvostovastaisiksi kumppanikansalaisiksi. 

 

Olisiko näin ollen korkea aika avata suomettumiseen liittyvät tiedolliset aukot? Nythän ongelmaan liittyviä arkistoja on voitu manipuloida, mistä on luotettavia esimerkkejä samalla kun KGB.n vaikuttaja-agentit ja värvätyt yhteistyöhenkilöt ovat välttäneet lain kouran. Lähihistorian narratiivia on jatkossa varmuudella tarkistettava monelta osin. Näin myös siksi, että Venäjän epälineaarinen sodankäynti, johon liittyy hybridivaikuttaminen Venäjän tiedustelun ”aktiivisine toimenpiteineen” on aidosti kansallinen ja eurooppalainen turvallisuuskysymys. Suomi ei voi jäädä ainoaksi EU-maaksi, jossa lähimenneisyys on haluttu peittää tarinoilla, joissa todellisuus ja muokatut mielikuvat eivät kohtaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Arvostan kovasti Ben Macintyrea niin kirjailijana kuin Timesin kolumnistinakin. Erityisesti suosittelen hänen teostaan A Spy Among Friends (ISBN 9781408851784). James Jesus Angletonin arvostelukyvyn puutteella on yllättävän suuri merkitys 1960-luvun historiassa.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Suomettumisen läpiperkaaminen kansainvälisen tutkijaryhmän taholta olisi ollut paras mahdollinen lahja satavuotiaalle Suomelle.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

"Suomi oli muodollisesti puolueeton, mutta Neuvostoliitto kontrolloi käytännössä maan liikkumatilaa. Suomessa kiellettiin neuvostokriittistä kirjallisuutta ja maan liittyminen Natoon oli mahdotonta."

Vieläkin varsin ajankohtainen toteamus..

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset