Suomi siirtynyt ”heimoistumisen” aikakauteen, mistä on varoitettava

Amerikkalainen politologi Francis Fukuyama on aiheuttanut vilkkaan keskustelun pohdittuaan Foreign Affairs -julkaisussa identiteettipolitiikkaa. Hän on huolissaan demokratioiden kriisistä ja pitää politiikan ”heimoistumista” yhtenä kriisin aiheuttajana. Fukuyama on julkaissut aiemmin viime vuonna teoksen Identity. The demand for dignity and the politics of resentment, mikä on vapaasti käännettynä: Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunaisuuden politiikka.

 

Fukuyama aiheutti kohun 1989 ennustaessaan ”historian loppua”, koska kapitalismin ja sosialismin välinen kamppailu oli päättynyt liberalismin ja markkinatalouden voittoon. Myöhemmin Fukuyama on saanut kohdata kovaa vastakritiikkiä, koska historia epäilemättä jatkuu. Harva oivalsi mitä Fukuyama lopulta tarkoitti: hän puhui hetkestä, jossa ikään kuin historia loppui, mitä kuvausta saksalainen filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel käytti, kun Napoleon oli voittanut Jenan taistelussa Preussin vuonna 1806. Sekä Hegel että Fukuyama tiesivät tietenkin, että historia jatkuu: toinen näki sen kehittyvän dialektisesti, toinen demokratian dynamiikasta käsin.

 

Fukuyama tekee tällä kertaa yhteenvetoa globalisaation sekä myönteisistä että kielteisistä kehitysilmiöistä, toisin sanoen historian suuren liikkeen nykyvaiheesta. Pitkään jatkunut köyhyyden aleneminen on pysähtynyt ja demokraattisesti hallinnoitujen valtioiden määrän kasvu on kääntynyt laskuun. Hän kuvaa, miten keskiluokka on kasvanut Kiinassa ja Intiassa, mutta köyhdyttänyt sinne siirtyneen tuotannon seurauksena keskiluokkaa länsimaissa. Samalla naiset ovat tulleet vahvasti työelämään uuden talouden myötäillessä ja vähäistä koulutusta edellyttäneet työpaikat on siirretty robottien vastuulle.

 

Keskiluokan elintaso länsimaissa on heikentynyt. Kehitys on johtanut liberaalin kansainvälisen järjestelmän haurastumiseen ja oikeistolaisten populistisliikkeiden esiinmarssiin, mutta myös politiikan heimoistumiseen, missä vasemmisto on saamassa uuden alun vaikuttamisessa. Fukuyaman mukaan vakiintuneet demokratiat kuten Turkki, Unkari, Puola ja Thaimaa ovat muuttuneet arveluttaviksi demokratioiksi. Yhdysvalloissa Donald Trumpin tietä valtaan tasoitti globalisaation aiheuttama elintason lasku perinteisen työväestön ja keskiluokan piirissä. Kyse oli myös identiteettikriisistä valkoisten miesten keskuudessa.

 

Suomen eduskuntavaalitulos ei ole enää irrallinen Fukuyaman analysoimasta laajemmasta kehityskuvasta. Vaikka taustalla vaikuttavat talouden ja teknologian aiheuttamat muutokset, Fukuyama näkee kehityksen liittyvän myös toiseen ilmiöön: identiteettikysymyksen merkityksen kasvuun politiikassa. Viime vuosisadalla politiikkaa hallitsivat taloudelliset kysymykset: vasemmistossa ay-liikkeiden edunvalvonta, verojen korotukset ja karttuneen hyvinvoinnin jakaminen, oikeistossa kavahdettiin valtion vahvistamista ja pyrittiin puolustamaan yksityistä sektoria.

 

Taloudellisten ja ideologisten kysymysten rinnalle ovat tulleet identiteetteihin liittyvät kysymykset. Fukuyama käyttää artikkelissaan identiteettien synonyymina käsitettä ”heimoistuminen”. Identiteettipolitiikka koostuu niistä poliittisista liikkeistä, joiden ryydittäjinä on erilaisten ryhmien, ”heimojen” halu ja vaatimus tulla aiempaa selvemmin tunnustetuksi. Heimoilla on erityisoikeudet, jotka kaikkien olisi hyväksyttävä. Tämä kehitys nostaa vääjäämättä esille myös uusia ristiriitoja ja epäluuloja. Heimoistumisesta on tullut demokratian haastaja. Heimojen halu tulla tunnustetuksi ja arvostetuksi näyttäytyy vakiintuneiden puolueiden kannalta kaunaisuutena. Kuka suomalainen poliitikko puhui kaunamedista jo vuosia sitten?

 

Fukuyamaa pohdituttaa Donald Trumpin nousu, mutta myös demokratioiden sulaminen eri puolilla maailmaa. Brexit on myös osa tätä kapinointia. Syrjäytyneet tai syrjäytymistä pelkäävät eliitit ovat löytäneet toisensa niin Italiassa, Britanniassa, Ruotsissa, Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Kommunismin ja fasismin haamut hiipivät taas Eurooppaan.

 

Kansanedustaja Juhana Vartiainen on analysoinut Fukyaman teoksen aikanaan viime syksynä  kotisivullaan erinomaisesti, eikä siihen ole sinänsä paljonkaan lisättävää. Teoksessa kritiikki kohdentuu talouden kaikkivoipaisuuden tarkasteluun. Globalisaation myötä taloudellisten häviäjien katkeruus purkautuu nationalismina ja syyllisten etsimisenä eliitistä, ulkomaista ja ulkomaalaisista — mitä puolestaan opportunistiset poliitikot käyttävät hyväkseen. Onkohan nyt Suomessa vaalien jälkeen syytä pohtia, voidaanko poliittista kenttää mielekkäästi jaotella perinteisten jakolinjojen pohjalta. Jos ei voida, mitä sitten käytetään politiikan ymmärtämisessä mittatikkuna? Puhetta arvoista riittää, mutta viime kädessä ne eivät ratkaise, vaan valtapoliittinen laskelmointi. Jos Suomi haluaa edistää EU:n vahvistamista, tarkoittaako se, että haluamme vähemmän suomalaisuutta ja enemmän eurooppalaisuutta, vai mitä? Varmasti molempia, mutta onko sen mahdollista?

 

Fukuyama pitää yhtenä ongelmana sitä, että eurooppalainen identiteetti on asia, jolle ei ole olemassa tyydyttävää määritelmää. Samalla kansallisuuden merkitystä ei ole haluttu ymmärtää myönteisesti, vaan se Euroopassa asetetaan EU:n ideologiseksi vastavoimaksi; pahan hengeksi joka on nujerrettava, kun unioni kasvaa kansallisuudet yhteen sulattavaksi eurooppalaisuudeksi. Halutaan enemmän Eurooppaa, mutta kansallinen identiteetti on silti yhä se, jolle halutaan kunnioitusta. Suomessa presidentti twiittaa tyytymättömyyttä, kun videotuomari tuomitsee suomalaismaalin hylätyksi maailmanmestaruusottelussa. Tuskin hän twiittaisi, mikäli maali olisi hylätty yhtä virheellisesti, mutta vastapuolen tappioksi. Kansallinen intressi on hyvä asia, mutta sen korostamista paheksutaan. ”Amerikka ensin” on paha asia, mutta ”Suomi ensin” Suomessa ei.

 

Kansainvälinen järjestelmä toimii kansakuntien ja valtioiden, yhteisönä, joka sai alkunsa oppikirjojen mukaan vuonna 1648 tehdyssä, 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa. Sen suuria saavutuksia oli rajoista sopiminen. Viime vuosikymmeninä on nähty suuri askel siinä, että rajatarkastuksista luovutaan ainakin EU:ssa, koska olemme EU-kansalaisia. Vuoden 2015 pakolaiskriisin seurauksena on jälleen jouduttu tunnustamaan, että kuten 1648, vielä tänäänkin rikollisuuden ja väkivallan torjunnassa kansallisvaltioiden rajoilla on merkitystä. Näin myös kanallisvaltioilla on merkitystä, eikä niiden olemassaoloa ole mahdollista taata ilman kansallista identiteettiä, joka sinänsä voi muuttua sisältämään vaikkapa useista kulttuureista saapuvia kansalaisia vaikuttimineen.

 

Donald Trumpin ”Amerikka ensin” -slogan on siinä mielessä vastaus amerikkalaisen keskiluokan hätään, että globalisaatio ei ole automaatti, joka huolehtii kaikkien edusta ilman kansallista väliintuloa. Kiina on nyt sen tosiasian edessä, että se joutuu avaamaan kilpailua suljetuille markkinoilleen tai sen halvoille tuotteille ei kohta ole riittäviä maailmanmarkkinoita. EU ja Yhdysvallat ovat alkaneet kehitellä vastatoimia, eikä Kiinan johto sisäisen vakauden säilyttämisen takia voi jättää niitä huomiotta. Tämä perustuu odotukselle, ettei Kiina halua irtaantua globalisaatiosta, jota ilman sen talous ei kasva.

 

Artikkelissaan Fukuyama kääntää analyysin kärjen myös vasemmistoa vastaan sen identiteettipolitiikan luotua hyvin suvaitsemattoman asenneilmapiirin, mikä näkyy esimerkiksi useissa Yhdysvaltojen huippuyliopistoissa, joissa emotionaalinen kantaaottavuus on syrjäyttämässä rationaalisen argumentaation. Tästä on erikseen runsaasti kirjoittanut Harvardin jättänyt brittihistorioitsija Niall Ferguson. Hänen mukaansa 1980-luvulla yliopistoissa kuunneltiin puolin ja toisin vasta-argumentteja, mutta näin ei ole enää tänä päivänä.

 

"Kaikki identiteettipolitiikka ei tietenkään ole pahasta. On aivan oikein, että hyväksikäytetyt naiset tai etniset vähemmistöt nousevat ylpeästi puolustamaan oikeuksiaan. “Valkoisen miehen” tähänastista ylivaltaa saa haastaa ja pitää haastaa", Vartiainen kirjoittaa blogissaan. Metoo -liike voisi silti hyvin laajentua myös poliittisen ahdistelun piiriin. Suomen julkinen sektori on täynnä poliittista syrjintää, mistä ei uskalleta vapaasti puhua. "Identiteettipolitiikka menee kuitenkin liian pitkälle, jos se kieltää yhteisen kielen ja kommunikoinnin mahdollisuuden." Suomessa on kulttuurinen taipumus konsensukseen, mikä johtaa myös kommunikoinnin mahdollisuuden kieltämiseen. Tämä nähtiin esimerkiksi eduskuntavaalien alla, kun ulkopolitiikasta ei uskallettu aloittaa kunnon keskustelua.

 

Pelkään myös osin omasta kokemuksesta, että rationaalin väittelyn perinne on hiipumassa suomalaisistakin yliopistoista. Jos väittelyä ei opita ja sallita yliopistoissa, ei sitä siedetä ja sallita ministeriöissäkään. Parhaimmillaan diplomatia on kovaakin väittelyä ennen sopimista. Pinnallinen konfliktin ratkaisu nojautuu pinnalliseen asioiden käsittelyyn, jolloin vältellään konfliktin avointa aukaisemista. Yliopistojen tulisi luoda kykyä kriittisyyteen, vaikka yhteiskunnassa vallitsisi poliittinen paine yksimielisyyteen. Tähän liittyy yliopiston sateenvarjon alla harjoitettava puhtaasti poliittinen kannanottamainen, mikä käy ilmi vaikkapa Ylen uutistoiminnassa tai valtalehdistön julkaisemissa kirja-arvioissa. Ilmiö on seurausta sekä tiukentuneista taloudellisista reunaehdoista että heimoistumisen rantautumisesta politiikkaan ja laajemminkin yhteiskuntaan.

 

Mistäpä kiusaamisen kulttuurikaan muualta saa siemennystä kuin ahdistuksesta, joka on usein seurausta kommunikoinnin puutteista. Yliopistojen ilmapiiri on historiassa ollut muutoksen kuumemittari. Ennen 30-vuotista sotaa yliopistot käytännössä hiipuivat. Euroopan diktatuureissa, natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa, ei yliopistoja edes ollut perinteisessä mielessä, koska vapaa ja rationaalinen keskustelu oli niissä kielletty. Historiasta on opittava ja siksi se on tunnettava. Vaikeneminen ole ratkaisu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu