Suomen ja Ruotsin löydettävä turvallisuuspoliittinen linja

Suomessa käytyä vähäistä Nato-keskustelua on sävyttänyt ikävä ilmapiiri, mutta ennen kaikkea historiallisen perspektiivin puuttuminen. Suomi ei kuulu liittokuntaan tällä viikolla 70-vuotisjuhliaan viettäneeseen liittokuntaan. Tätä on ihmetelty alan asiantuntijoiden piirissä, etenkin arvioitaessa maan historiaa ja geopoliittista sijaintia. Suomessa pitkää itärajaa on pidetty painavana Nato-jäsenyyden estävänä tekijänä.

 

Mutta syy Naton ulkopuolelle jättäytymiseen nousee historiasta, kylmän sodan kokemuksista, ei yksinomaan geopolitiikasta. Kylmän sodan aikana Nato-jäsenyys ei ollut mahdollista, koska Suomi oli solminut 6.4.1948 Neuvostoliiton kanssa sopimuksen ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Kyse ei ollut vapaaehtoisesta linjavalinnasta, vaan Kremlistä tulleesta ehdotuksesta, josta ei voitu kieltäytyä.

 

Sopimuksen viimeinen osa tarkoitti sotilaallista avun antamista, ensimmäinen osa ystävyyden syventämistä ja vahvistamista ja keskimmäinen osa ”luottamuksellista yhteistyötä”. Se edellytti, että suomalaiset neuvostosuhteiden hoitajat antautuivat hoitamaan näitä suhteita tiedustelun, KGB:n kanavia pitkin. Tämä sopimuskohta tulkittiin niin, että syntyi suomettumisen kulttuuri.

 

Diplomaattien on ollut helppo todistella, miten Suomi selviytyi kylmästä sodasta ilman Naton tukea. Eihän selviytymiseen tarvittu kuin Neuvostoliiton hajoaminen, jota ilman emme voi varmuudella sanoa, että suomettuminen oli menestystarina, eikä mikään historian ongelmajakso, jota tulisi yrittää selitellä parhain päin. Toisaalta mikäli Pohjois-Atlantin puolustusliittoa ei olisi perustettu 70 vuotta sitten, Suomen turvallisuuspoliittinen asema olisi heikentynyt merkittävästi. Nato perustettiin, jotta Yhdysvallat palaisi takaisin varmistamaan Länsi-Euroopan demokratioiden turvallisuuden. Tätä epäsuoraa Suomelle syntynyttä turvallisuustukea on aliarvioitu. Suomea auttoi samalla se, että mikäli Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, Ruotsi olisi liittynyt Natoon. Maalla oli salainen sopimus Yhdysvaltojen turvatakuista,”dolda alliansen”.

 

Virallinen narratiivi lähtee siitä, että jos kerran oli mahdollista selviytyä kylmässä sodassa ilman Naton apua, miten olisi ollut selitettävissä, että Suomi hakeutuisi liittokuntaan kylmän sodan jälkeen? Selviytymistarinan  uskottavuutta lisää myös se historiasta nouseva muistikuva, että talvisodastakin Suomi selvisi ilman vieraan apua. Tässäkin selitys ontuu, koska Stalin pelkäsi turhaksi osoittautuneen Suomen vastaisen sodan jatkumisen panevan liikkeelle suuremmat voimat, jotka olisivat uhanneet maan öljykenttiä Bakussa ja sodan rintaman avautumista Murmanskin vyöhykkeellä Iso-Britanniaa ja Ranskaa vastaan.  

 

Kylmän sodan jälkeen Naton asema oli hetken täysin vaakalaudalla. Itse asiassa Bosnian sota – joka alkoi huhtikuussa 1992 – loi tilanteen, jossa Natoa tarvittiin, koska Euroopasta ei löytynyt kykyä ja tahtoa sotilaalliseen interventioon sodan lopettamiseksi. Nato teki ilmaiskuja heinä-elokuussa 1995, mikä johti Daytonin sopimukseen. Nato-vetoinen rauhanturvaoperaatio SFOR toi alueelle 60 000 sotilasta, missä Suomi oli mukana. 

 

Suomen turvallisuuspolitiikassa siirryttiin puolueettomuudesta sotilaalliseen liittoutumattomuuteen jo vuonna 1992, kun maa haki EU:n jäsenyyttä. Muutos oli kirjattu hakemukseen. Samaan aikaan kansallista puolustusta vahvistettiin suurilla Hornet-hankinnoilla, mikä lähensi Suomea myös Yhdysvaltoihin. Virallinen turpo-linja rakennettiin viimeistään 1995 oletukselle, että aikanaan EU:sta tulee sotilasliitto ja ei tarvitse liittoutua, koska jäsenyys oli ratkaissut liittoutumisongelman. ”EU oli turvallisuuspoliittinen ratkaisu”, kun Natolle sälyttyi rauhanturva. Näin 1990-luvulla Natosta oli tullut rauhanturvajärjestö ja EU:n turvallisuusratkaisu tarkoitti integraation laajentumista ja syventämistä. Turvallisuusratkaisulla presidentti Mauno Koivisto tarkoitti, että Eurooppaan tulisi EU:n avulla ”pysyvä rauha”. Hän ei tarkoittanut, että EU:lla olisi armeija, joka puolustautuisi Venäjää vastaan.

 

Naton rauhankumppanuuteen liittyminen 1994 oli tätä pitkän aikavälin EU:n kehitysodotusta täydentävä rakenne. Vielä 1999 Suomen EU-puheenjohtajuuden aikana Paavo Lipposen II hallitus oli jakautunut, koska puheenjohtajuus edellytti myös kiinteää Nato-yhteistyötä, sillä keväällä Suomen johdolla oli neuvoteltu Kosovon rauha. Naton pommitukset olivat pakottaneet Slobodan Milosevicin lopulta rauhan tekoon. Tämä näkyi etenkin suhtautumisessa EU:n ja Naton yhteistyön syventämiseen tähdänneen Länsi-Balkanin vakaussopimuksen käynnistäneen Sarajevon huippukokoukseen, miksei myös itse sopimukseenkin. Koivisto arvosteli katsomosta sekä pommituksia että Vakaussopimusta. Häntä säestivät vasemmisto laajemminkin ja osin vihreät.

 

Nato-keskustelu ajautui kuitenkin vikaraiteelle vuoden 1999 tapahtumien seurauksena. Samaan aikaan Lipposen II hallitus ponnisteli vakavien vakoiluongelmien kanssa, kun entisen itäblokin turvallisuuspalveluiden tiedostoja käsiteltiin Suojelupoliisissa. YLE:n MOT-ohjelma oli toukokuussa 2000 leimannut etenkin vasemmistopuolueita näistä aineistoista. Tapaukset liittyivät yhtä lukuunottamatta vuoden Stasin vuonna 1988 joulukuussa hoidettuihin kontakti- ja agenttioperaatioihin. Näihin lukeutuivat esimerkiksi Turussa vaikuttanut oikeustieteilijä ”Annikki”, Helsingin yliopiston matematiikan laitoksella ”Larsen”, SDP:n sisäpiirissä ”Melone”  tai SAK:ssa ”Kati” ja ”Ter”  ja VTT:ssä herkän teknologian välittäjä, ulkoministeriössä ”Lumi”, ”GEN” ja ”Phoenix” ja Tiitisen listalla olevat ministeriöläiset? Entä Armeijaa vakoilleet kymmenkunta suomalaista kontaktia, joista Itä-Saksan sotilastiedustelun arkistosta on löytynyt lista vuodelta 1987? Ja suomettuminen oli sitten menestystarina? 

 

Vuonna 2019 nämäkin henkilöt ja monet muut ovat joidenkin tutkijoiden, eivät vain Supon tiedossa. Voidaan kysyä, miksi esitutkintatoimenpiteet heidän osaltaan keskeytettiin alkuunsa. Olisko täysi avoimuus ollut maalle ja asianomaisille oikeudenmukaisempi ratkaisu kuin piiloleikki ja harhautukset joidenkin avainpoliitikkojen maineen pelastamiseksi? Suomen hallituksen valitsema ratkaisu on ajan oloon täysin kestämätön, etenkin kun kyse on EU:n mallioppilaasta – ainakin omissa laskelmissa.

 

Venäjä-suhteet oli vuoden 2000 presidentinvaihdoksen jälkeen palautettu jälleen ”erityissuhteeksi”, eikä näin ollen enää ollut mahdollista käydä samaan aikaan keskustelua Suomen Nato-jäsenyydestä, mikä puolestaan oli alkanut Baltian maissa. Tuskin oli sattuma, että vuoden 2003 eduskuntavaalien alla johtava Nato-jäsenyyden vastustaja oli Vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakso. Hän tuli valituksi uudelleen eduskuntaan 2003  ja jatkoi eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana vuoteen 2011. 

 

On vaikea torjua väitettä, että Venäjä ei olisi vaikuttanut Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun käänteeseen 2000-luvun alkupuolella perinteisten tiedustelun kontaktiensa avulla. Venäjän tiedustelu oli palauttanut kylmän sodan vahvuuden jo viimeistään vuoteen 1995 mennessä. Todisteita tästä on riittävästi. 

 

Krimin valtauksen jälkeen Naton rooli on jälleen painottunut puolustusliittona. Vuonna 2019 on käynyt selväksi, että EU ei ole kehittymässä sotilasliitoksi vielä vuosiin – jos koskaan – ja toisekseen Nato on vahvistunut ja laajentunut, vaikka samalla on joutunut arvioimaan strategiaansa ja velvoitteitaan uudelleen. Kokonaan toinen asia on, että EU:ssa tehdään lujasti töitä puolustusyhteistyön edistämiseksi. Suomi on  aktiivisesti mukana näissä hankkeissa.

 

Suomen ja Ruotsin on tehtävä läheistä yhteistyötä siten, että ne etenevät turvallisuuspolitiikassa käsi kädessä. Ne ovat vuoden 2014 jälkeen sekä geopoliittisesti että laajemmin turvallisuuspoliittisesti samassa veneessä. Ruotsi on johdonmukaisesti torjunut sotilaallisen liittosopimuksen naapurinsa Suomen kanssa, mutta rakentanut yhtä johdonmukaisesti yhteistyötä niin Suomen kuin Naton ja etenkin Yhdysvaltojen kanssa. Suomen ja Ruotsin onkin löydettävä turvallisuuspoliittinen linja, joka lisää niiden omaa turvallisuutta ja Itämeren alueen vakautta. Mieluummin yhdessä kuin erikseen.

 

Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa on kirjaus, jonka mukaan ”Suomi ylläpitää mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä”. Mikäli seuraavan pääministerin nimi on Antti Rinne, hän taisi käytännössä irtisanoa Sipilän kirjauksen MTV:n Asian ytimessä ohjelmassa 2.4. toteamalla, ”ettei Suomea ehkä edes nykytilanteessa hyväksyttäisi Naton jäseneksi”. Ei hän ole yksin tässä pohdinnassa. Mahdollisuus on olemassa, mikäli vaikkapa Turkki tai Puola löytäisivät omista syistään ongelmia Suomen jäsenyyden hyväksymiselle. Tämä tarkoittaisi, että asiasta olisi mahdollisesti sovittu Donald Trumpin ja Vladimir Putinin välillä Helsingissä Presidentinlinnassa heinäkuun 16. päivä 2018. Pelkkä epäilyskin on ongelma. Silti huippukokouksen isännyys oli Suomelle eduksi.

 

Turvallisuuspolitiikka voisi olla parlamentaarisen komitean tehtävä. Tällainen komitea loi nykyisen turvallisuuspolitiikan perusteet 1971, kun maanpuolustus nostettiin ulkopolitiikan rinnalle toiseksi pilariksi, mikä perusratkaisu on pitänyt – kutsutaan sitä millä nimellä hyvänsä. Komiteassa voitaisiin tehdä lopulta arviota myös siitä, mitä Nato-jäsenyys tarkoittaisi, kun Suomi suuntaa 2020-luvulle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu