Alpo Rusi

Heikentyvä Venäjä panostanee epälineaariseen sodankäyntiin - mutta riittääkö se?

Kolmen ministeriön 12.3. 2019 julkaisema Voiman Venäjä -raportti on painava puheenvuoro etenkin lisäämään yleistä tietämystä Venäjän tilasta ja kehitysnäkymistä. Samalla on selvä, että se ei ole ulkopoliittisen johdon Venäjän politiikan käsikirja, koska se hajottaa selvityksen neljään erilaiseen kehitysskenaarioon, joiden mukaan Suomen itäinen naapurivaltio joko vahvistuu, heikkenee, hajoaa tai junnaa paikallaan.

Neuvostoliiton tutkimus muuttui aikanaan ”kremnologiaksi”, koska täsmällisen tiedon hankkiminen suljetusta yhteiskunnasta oli vaikeaa, lähes mahdotonta. Tutkijat pohtivat erilaisia Kremlin johdon ratkaisuja ja lopulta terveydentilaa, josta tehtiin poliittisia johtopäätöksiä. Neuvostoliiton sotilasmenoista oli jatkuvasti epäselvyyksiä eikä bruttokansantuotteen kehityksestä, koosta tai talouden kasvusta ollut uskottavia lukuja käytössä. Neuvostoliiton liittolaismaan DDR:n valtiojohtaja Erich Honecker kertoi ulkolaisille valtiovieraille säännöllisesti, että maan talous kasvoi vuodessa lähes viisi prosenttia, vaikka todellisuudessa se laski useita prosentteja. Jopa maan turvallisuusministeriö Stasi varoitti johtajaansa valehtelemasta talouden tunnuslukuja. Honecker ei varoituksista piitannut.

Neuvostoliiton romahdus oli silti ennustettavissa, eikä pelkästään sormituntumalla. Omakohtaisesti teoksessani After the Cold War: Europe’s New Political Architecture, joka ilmestyi Yhdysvalloissa ja Britanniassa alkuvuodesta 1991 Macmillan-kustantamon toimesta arvioitiin neuvostovaltion hajoamisen tapahtuvan 1990-luvulla, sen alkupuolella, jonka seurauksena Baltian maat itsenäistyisivät ja Itä-Euroopan maat lähtisivät Varsovan liitosta, mutta myös monet muut neuvosto-osatasavallat lähtisivät omille teilleen. Kirjassa käsiteltiin ennen muuta Neuvostoliiton rauhaomaiseksi oletetun hajoamisen poliittisia ja sotilaallisia seurausvaikutuksia.  Hajoamisen seurauksena sekä Nato että EC laajentuisivat. Ennusteessani erehdyin lähinnä vain siinä, että oletin myös Norjan liittyvän EC:hen. Oletin sotilaallisen konfliktin uhkaavan kuitenkin Jugoslaviassa, kuten sitten tapahtui. Valko-Venäjän oletin irtaantuvan itsenäisenä, mutta pysyvän osana Venäjän valtapiiriä. Tämäkin arvio on pitänyt paikkansa.

On syytä korostaa, että vuosina 1990-1991 ei yleisesti oletettu Neuvostoliiton hajoavan, vaan ajautuvan uusstalinismiin tai jonkinlaiseen gorbatshovilaiseen sosialismiin. Monissa Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa enemmänkin pelättiin Neuvostoliiton hajoamista ydinaseiden takia. Hajoamisennusteeni nojautui muutamaan havaintoon, joihin päädyin vuosina 1988-89 Yhdysvalloissa tekemieni tutkimusten ja haastatteluiden avulla. Kirjan käsikirjoitus valmistui pääosin elokuussa 1989, mutta vasta New Yorkissa toimineen EastWest-instituutin uusi kustannusjohtaja Richard Levitt ”löysi” tekstini useiden käsikirjoitusten joukosta ja työsti sen kirjaksi 1990. Kirja oli kustantajan Macmillanin ehdokas Woodrow Wilson Foundation-palkinnon saajaksi 1992. Suomessa kirja sai vähäisen julkisuuden, mutta se oli hyvin esillä Foreign Affairsissa ja vastaavissa alan tärkeimmissä julkaisuissa.

Yksi havaintoni liittyi kansallismielisyyden ja kansalaisyhteiskunnan nousuun eri puolilla neuvostoimperiumia. Tämä kehityskulku jäi usein huomaamatta ”kremnologien” keskuudessa. Toinen havainto liittyi talouden stagnaatioon, jota oli usein peitelty ja jota ei esimerkiksi Suomessa edes haluttu tunnistaa idänkaupan takia. Kolmas havainto liittyi Mihail Gorbatshovin vuonna 1986 tekemään päätökseen ettei puna-armeijaa käytetä demokratialiikehdinnän tukahduttamiseen. Oli jokseenkin todennäköistä, että nämä tekijät yhdessä johtaisivat lopulta keinotekoisesti syntyneen neuvostojärjestelmän kaatumiseen.

Itselleni kirjasta oli paljon hyötyä, kun ulkoministeriön toimistopäällikkönä osallistuin EU-jäsenyyden valmisteluihin 1991-1992. Ainoa vakava takaisku ennusteeni kannalta syntyi 19.8.1991, kun stalinistit yrittivät vallankaappausta Moskovassa. On todennäköistä, että Helsingissä etenkin KGB:n tiivis yhteys valtiojohtoon vaikeutti tiedon kulkua, ja johti joihinkin virhearvioihin. Onneksi Neuvostoliiton kommunistipuolue ja armeija olivat siinä määrin korruptoituneita, että neuvostovaltion yhtenäisyyden säilyttäminen kurin ja voiman keinoilla kommunistien ja KGB:n toimesta ei enää onnistunut. 

Vuonna 1997 jatkoin myös Venäjän tulevaisuuden arviointia teoksessa Dangerous Peace, joka ilmestyi Yhdysvalloissa WestvievPressin toimesta. Arvioni oli, että Venäjä kääntyy kansallismielisyyteen ja konservatismiin 2000-luvun alussa. Tämä teokseni on puolestaan useissa alan amerikkalaisisa ja brittiläisissä niin sanotuisssa tekstiteoksissa, joissa on käsitelty kansainvälisen järjestelmän muutosta. Vladimir Putinista on tullut eräänlainen Aleksanteri III:n seuraaja, joka on nostanut kansallismielisyyden ja ortodoksien kirkon aatteelliseksi kansansa yhdistäjäksi. Hänen hallintonsa uudistusohjelmat puolestaan nojasivat 2000-luvulla raaka-aineiden, kuten öljyn ja kaasun, hinnan vakaaseen nousuun tai ainakin suhteellisen korkean hinnan vakauteen. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen myös Venäjän talouden näkymät muuttuivat. Tämä tapahtui samaan aikaan kun maassa käynnistettiin yli 500 miljardin dollarin arvoinen armeijauudistus ja kansalaiset olivat totuttautumassa elintason nousun jatkumiseen. 

Tänään Venäjän taloudesta ei ole vaikeata saada tarkkoja tietoja. Pikemminkin tietoa on liikaa. Medialla on Venäjällä valtiollinen rooli, mikä johtaa kuitenkin tiedon vääristelyyn ja kaunisteluun. Presidentti lupailee elintason nousua ja uusia sosiaalisia tukia. Vuoteen 2008 talouden kasvu oli noin 7-8 prosentin tasolla, mutta viimeiset vuodet kasvu on ollut heikkoa: vuotuisesti vain 1-2 prosenttia. Krimin anastuksen seurauksena lännen sanktiot ovat heikentäneet bruttokansantuotetta arviolta 5-6 prosenttia. Maan talouden koko on kutistunut, mikä asettaa sen maailmassa suurin piirtein 12 suurimmaksi taloudeksi. Maan vienti nojautuu yksipuolisesti aseteollisiin tuotteisiin ja raaka-aineisiin kuten öljyyn ja kaasuun. Voidaan arvioida, että asevienti edellyttää puolestaan sotilaallisia konflikteja, mikä edellyttää taas aggressiivisen ulkopolitiikan jatkamista. Taloudellinen keskinäisriippuvuus näin määriteltynä on vitsaus, ei siunaus.

Voidaan silti jo tehdä johtopäätös, että Putinin ”suuri kehitysloikka” ei ole edennyt suunnitelmien mukaisesti ja Kremlissä on vakava kriisi. Vuodesta 2012 Venäjä on ollut ”pysähdyksen ajassa”, mikä muistuttaa Neuvostoliiton kehityksen käännekohdasta, kun maan talous ajautui stagnaatioon 1970-luvun puoliväliin mennessä ja pian suoranaiseen kriisiin öljyn hinnan romahdettua 1980-luvun alkupuolella. Samaan aikaan Neuvostoliitto yritti saada jalansijaa Afrikassa ja teki invaasion Afganistaniin. Sotilaalliset menot olivat jopa 40% BKT:sta 1980-luvun lopulla. Tänään Venäjä maksaa kovaa hintaa Georgian, Syyrian ja Ukrainan sodista, mutta ennen kaikkea Krimin anastuksesta. Vertailu Neuvostoliiton tilanteeseen 1980-luvulla on pelottavan uskottavaa.

Puolustusministeri Sergei Shoigu on ymmärtänyt, että Venäjä ei kestä suurta sotilaallista konfliktia, koska maan talous on stagnaatiossa ja sanktioitu; yhteiskunnallinen vakaus on yhä hauraampi. Shoigu onkin nostanut etualalle epälineaarisen sodankäynnin, ”siedettävän sodan”, jolla pyritään ”vastustajan” - lännen demokratioiden - asemien heikentämiseen, mutta myös niiden uhkailuun sotilaallisella voiman näytöllä. Venäjän sotilasakatemioissa on edelleen esillä vahvana oppi, jonka mukaan kyse on ”nollasummapelistä”, jossa lännen heikentyminen vahvistaa ajan oloon Venäjää ja sen liittolaisia. Syyrian sisällissodan kustannukset YK on arvioinut lähes 400 miljardiksi dollariksi. Venäjän diplomatiassa onkin keskitytty Syyrialle suunnatun  kansainvälisen avun lobbaamiseen.

Krimin anastus on verrattavissa vaikkapa Tshekkoslovakian miehitykseen 1968. Putinin oli pakko nostaa eläkeikää kalliiksi käyneen ulkopolitiikan seurauksena. Natiseeko Venäjä liitoksissaan samalla tavalla kuin sosialistinen leiri 1980-luvulla? Putinin maan johtaville vaikuttajille suuntaamassa vuotuisessa puheessa painopiste oli ainakin näennäisesti talousreformeissa ja sosiaalisissa hankkeissa. Puheen ulkopoliittinen osa, vaikkakin oli lyhyt, antoi silti viitteitä, mitä on odotettavissa. Painopiste on siirtymässä takaisin maan lähiulkomaihin ja arktiseen, missä voitot voidaan saavuttaa epälineaarisen sodankäynnin keinoilla. Venäjä kiihdyttänee ”hiljaista sotaa” EU:ssa, etenkin entisissä neuvostokauden vaikutuspiirin maissa. Sodan ja rauhan välinen raja on häivyttymässä, mikä vahvistaa Venäjällä, mutta myös muualla voimaministeriöiden asemaa.

Historia ei toista itseään sellaisenaan, mutta ajassamme on aina jotain muistuttamassa historiasta. Venäjän kehitys on nyt siirtynyt pysähdyksen ajasta lisääntyvän epävakauden kauteen. Kehityksen vaikuttaa aina myös yllättävä tekijä. Tällainen oli huhtikuun lopulla 1986 Tsernobylin ydinturma, joka osoitti, että neuvostoyhteiskunta oli - kuten Mihail Gorbatshov totesi politbyroossa toukokuun lopulla - ”läpimätä”. Hän yritti uudistaa sosialismia ja hillitä maan ulkopoliittisia tavoitteita, mutta liian myöhään. Putin ei voi unohtaa historiaa pohtiessaan maansa tulevaisuutta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Voiman Venäjä -raportti on raikas tuulahdus (yhä) suomettuneessa Suomessa. Se ilmentää ensisijaisesti sitä, että Suomessakin on viimeinkin vapaus puhua Venäjästä sellaisena kuin se todellisuudessa on.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Suomettuminen näyttää olevan niin välttämätöntä niin monesta Suomen huippupolitiikoista, että sitä jatketaan aivan loppuun saakka. Oravalla ei ole kuin piikkinsä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset