Parlamentaarinen komitea arvioimaan Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisua

Puhuttaessa Suomesta turvallisuuden tuottajana syyllistytään yhä enemmän mielikuvapolitiikkaan. Suomi ja Ruotsi saattoivat olla turvallisuuden tuottajia joitain vuosia 1990-luvun lopulta 2000-luvun alkupuolelle, mutta väittämän todentaminen on lähes mahdotonta. Sen ohella, miten itse arvioimme turvallisuuttamme, on syytä ottaa huomioon myös muiden arviot.

Toinen tekijä liittyy kansainväliseen järjestelmään, joka sekä muuttuu että vaikuttaa Suomen asemaan. Tilanne muistuttaa olosuhteista 1920-luvulla, jolloin Suomi haki paikkaansa Versaillesin rauhansopimuksen jälkeisessä aiempaa monikansallisemmassa Euroopassa, eikä lopulta kyennyt tekemään ratkaisuja, joilla se olisi välttänyt isolaation – ja talvisodan vuonna 1939. On todennäköistä, että 2020-lukua hallitsee Kiinan nousu, mutta myös siihen kohdistuvat vastatoimet. Historioitsija Niall Fergusonin mukaan Yhdysvaltojen (ja kaikkien merkittävien länsimaiden) on pakko käynnistää vastastrategia. Vaihtoehtona on jäädä auttamatta altavastaajaksi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun edessä.

Suomen turvallisuusongelma on 2020-luvulla silti paljolti sama kuin 1930-luvulla: Venäjä ja sen reaktiot kokemiinsa uhkiin. Ero on nyt siinä, että länsiliittoutuma ei 2020-luvulla ole 1930-lukuun verrattava Saksa, mutta Venäjä kokee demokraattisen lännen – johon Suomikin kuuluu – uhaksi. Monia asiantuntijoita on ihmetyttänyt, miten Suomi aikoo turvata suvereniteettinsa etenkin Venäjän suorittaman Krimin anastuksen seurauksena. Kyse on nyt tilanteesta, jossa Euroopan heiveröinenkin kollektiivinen turvallisuus on korvautumassa kollektiivisella turvattomuudella. Tätä symboloi Euroopan vakauden kannalta keskeisen keskimatkan ohjuksista tehdyn sopimuksen riutuminen Venäjä rikkomusten seurauksena. Itämeren alueella jännitys on ollut kasvussa.

Suomessa ei vuoden 2014 jälkeen ole tehty sanottavia muutoksia turvallisuuspolitiikkaan, ellei sellaisena pidetä erilaisia sopimuksia, joilla sotilaallista yhteistyötä lisättiin Ruotsin kanssa ja Naton rakenteissa. Monet asiantuntijat Venäjä-tutkimuksen huippuyksikkö Aleksanteri-instituutti etunenässä erehtyivät Krimin tapahtumien ennakoinnissa perusteellisesti. Tämä viittaa Venäjä-tutkimuksen puutteisiin tai ennakkoasenteisiin.

Suomalaisten suuri enemmistö on tosin vakuuttunut, että Suomi on liittoutumattoman maana paremmassa turvassa kuin Naton jäsenenä. Venäjän kiistatta kasvanut uhka päinvastoin heikensi Naton kannatusta. Riittääkö neljään pilariin – Venäjä-suhteet, EU, kansallinen puolustus ja yhteistyö Nato-rakenteissa – nojautuva ”aktiivinen vakauspolitiikka” korvaamaan Naton 5 artiklan turvatakuut; syntyykö neljän pilarin kokonaisuudesta turvallisuuspoliittinen malli, joka olisi ratkaisu myös 2020-luvulla? Etenkään, kun sodan kuva on muuttumassa ja sodan ja rauhan raja vesittymässä.

 

Geopoliittiset trendit ja Suomi

Autoritääriset yhteiskunnat ovat jatkuvassa legitimiteettikriisissä. Niiden intressissä on horjuttaa demokratioita: estää demokratian leviäminen. Toisaalta Yhdysvaltojen vetäytyminen globaalisti on jo johtanut siihen, että Kiina ja Venäjä ovat täyttäneet sen jättämiä tyhjiöitä. Yhdysvaltojen varassa on ollut paljolti ihmisoikeuksien ja liberaalin kansainvälisen järjestyksen vahvistaminen.

Kiina ja Venäjä haluat vahvistaa monikeskistä järjestystä, jossa niiden edustamat arvot ja intressit pääsevät paremmin esille. Tässä niiden tavoitteita tukevat tahtomattaan tai tarkoituksella sekä populistiset äärioikeistolaiset liikkeet että perinteiset vasemmistolaiset Venäjän myötäjuoksijat. Monikeskisessä järjestelmässä syntyy alueellisia konflikteja, kuten Intian ja Pakistan kesken Aasiassa, Iranin ja Saudi- Arabian välillä Lähi-idässä ja yhä enemmän Venäjän ja EU:n välillä Euroopassa. Globaalisti Kiina ja Venäjä pyrkivät myös luomaan uusia tai elvyttämään vanhoja ”ulkoetupiirejään”. Kiina on perustanut sotilastukikohdan Djiboutiin ja Venäjä rahoittaa sosialistisen Venezuelan hallintoa sekä on osallistunut Syyrian hallinnon tukemiseen sotilaallisesti.

Suomen kannalta liberaalin järjestyksen heikkeneminen on takaisku. Mikäli EU:n kolme suurta – Saksa, Ranska ja Brexitin takia heikentynyt Iso-Britannia – eivät kykene yhdistämään unionin vahvistamista ja kansallisia intressejään, unioni tulee vääjäämättä jäämään talousliitoksi, huonoimmassa tapauksessa vain vapaakauppa-alueeksi 2020-luvulla. Brexit voi toteutuessaan pakottaa unionin vahvistamaan tarpeellisia reformeja, mutta voi myös pysähdyttää kehityksen.

Newtonin kolmas laki: ”jokaista liikettä tai toimenpidettä seuraa vastaliike tai vastatoimenpide” soveltuu kansainvälisiin suhteisiin samalla tavoin kuin fysiikkaan. Yhden toimijan äkillinen irtaantuminen vakiintuneesta politiikasta johtaa monenlaisiin reaktioihin sekä liittolaisten, kilpailijoiden, instituutioiden että siitä riippuvaisten toimijoiden taholta. Ne voivat usein vain pahentaa lopputulosta. Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi useiden valtioiden sisäistä ja ulkoista vapautumista, mutta pitkällä aikavälillä oli ennustettavissa, että myös kielteisiä vastareaktioita oli tulossa, kun EU:ssa 2020-luvulla Saksa on yhä enemmän konfliktissa muiden jäsenmaiden kanssa. Mikäli EU pyrkii ”suurvallaksi”, sen on huolehdittava siitä, että eurosta tulee lähes dollarin veroinen reservivaluutta, vaikka tämä perspektiivi oli vahvempi vielä jokin vuosi takaperin. Alun perinkin valuuttakäärmeen ja myöhemmin euron perustamisessa oli kyse pyrkimyksestä vapautua dollarin ylivallasta. Euroalueen sisällä Saksan tulisi revisioida talouspolitiikkaansa, mikä on ehto, jotta voidaan kehittää unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja euroarmeijaa. ”Euroopan suvereniteetin” aste-erot ovat siten paljolti, jos eivät kokonaan Saksan ratkaisujen varassa.

 

Venäjä

Suomen geopoliittinen asema on muuttunut 2010-luvulla merkittävästi, kun siitä on aidosti tullut lännen geopoliittinen etuvartio Euroopan pohjoisessa. Suomi on osallistunut vuodesta 2014 Venäjän vastaisiin EU:n pakotteisiin, mutta muutoin pyrkinyt jatkamaan yhteistyötä ja dialogia Vladimir Putinin hallinnon kanssa. Tässä Suomi on ollut lähinnä Saksan kanssa samoilla linjoilla, mutta sillä erolla, että Suomi ei kuulu Natoon.

Suomen turvallisuuspolittinen asema on silti heikentynyt, muuttunut epävarmemmaksi. Yhtenä vastatoimena on ollut erityissuhteen ylläpito, kansallinen lepyttelypolitiikka (appeasement) Venäjän kanssa. Dialogin ylläpitoon Venäjän johdon kanssa kuuluu taloussuhteiden kehittäminen, mikä etenkin energiasektorilla lisää kielteistä keskinäisriippuvuutta. Venäjä on käyttänyt energia-asetta vaikutusvaltansa vahvistamiseksi. Mutta Venäjä on myös mafiavaltio, mikä tarkoittaa, että sillä on sitä enemmän mahdollisuuksia ulottaa korruptiota suomalaiseen talouselämään ja yhteiskuntaan mitä laajemmaksi taloudellinen riippuvuus ulottuu. Fennovoima tulisi saattaa hankkeena kunnolla läpivalaistuksi yhtä lailla kuin Nord Stream -hanke sekä suomalaisten vaikuttajien toiminta Venäjän valtion energiayhtiöissä ja pankeissa, jotka ovat samaan aikaan lännen pakotetoimien kohteina.

Missä määrin Suomi on Venäjän hybridisodankäynnin kohteena? Venäjän Lapin lentoliikennettä vaarantaneet GPS-suunnistuksen häirintäoperaatiot syksyllä 2018 eivät vielä muuta turvallisuuden isoa kuvaa, mutta uuden särön ne siihen aiheuttavat. Onko Airiston Helmi kansalliseen turvallisuuteen liittyvä ongelma, kuten kansanedustajille on kerrottu? Missä määrin Ahvenanmaalla toimiva Venäjän konsulaatti on turvallisuusriski? Toimiiko Venäjän diplomaattisissa edustustoissa ilmoitettua enemmän GRU:n upseereita? Ovatko neuvostokauden aikaiset KGB:n ja GRU:n suomalaiset verkostot ja niiden kautta tapahtuneet uudet rekrytoinnit turvallisuusriskejä, koska varhempien verkostojen perkausta ei suoritettu aikanaan 1990-luvulla huolellisesti tai niitä vähäteltiin? Kesällä ja syksyllä 2018 on valmisteltu perustellusti uutta tiedustelulainsäädäntöä, mutta Supon ja armeijan tiedustelun historian perkaus on kesken, mikä ei voi olla eduksi.

Naton ulkopuolisena de facto ”länsikoalition” jäsenvaltiona Suomen erityissuhde Venäjän kanssa saattaa heikentää unionin mahdollisuuksia harjoittaa yhtenäistä Venäjän politiikkaa. Tämä tulee esille Itämeren kaasuputkihankkeissa, mutta myös keskusteltaessa unionin pakotteista. Suomi on sekä EU:n yhteisessä rintamassa että irtaantunut siitä. Missä määrin Venäjä käyttää tätä irtaantumista hyväkseen, jää nähtäväksi.

Venäjä on useita kertoja varoittanut Suomea hakeutumasta järjestelyihin, joissa se saisi turvatakuun Natolta. ”Venäjä kokisi Suomen Nato-jäsenyyden Suomen sijainnin ja geopolitiikan takia itselleen erityiseksi uhaksi”, kuten kenraaliluutnantti Nikolai Makarov huomautti Helsingissä 2012. Presidentti Vladimir Putin on myös todennut toistuvasti, kuten juhannusaattona 2012, että ”Nato-Suomeen tulisi ohjustutkikohtia, jotka uhkaisivat turvallisuuttamme”. Suomen turvallisuus ei Putinia kaiketi hetkauttanut. Krimin anastuksen jälkeen Putinin äänensävyt ovat koventuneet, kuten elokuussa 2014 tapaamisessaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa.

 

Sodan kuvan muuttuminen 2020-luvulla

Paljon ennen Krimin miehitystä Venäjä oli muuttanut sekä strategiaansa että edennyt pitkälle 2008 aloittamassaan armeijan reformissa. Tavoite oli luoda globaaliin toimintaa kykenevä, teknisesti kehittynyt ja strategisesti tasavertainen sotilaallinen voima. Pyrkimyksenä on nimenomaan armeijan uudistuksen avulla nostaa Venäjä takaisin suurvallaksi. Tätä tukee vertikaalinen poliittinen järjestelmä, ”suvereeni demokratia”, joka saa ideologisen peustelun kansallismielisyydestä yhdistettynä ortodoksisen kirkon auktoriteettiin. Vladimir Putin on tässä suhteessa tavallaan Aleksanteri III:n inkarnaatio.

Sodan ja rauhan rajaviiva on yhä useammin kuin veteen vedetty. Tästä on hyvänä esimerkkinä Asovan meren kriisi Venäjän ja Ukrainan välillä. Venäjän sotilasasiantuntijat ymmärtävät, että kansainvälisen oikeuden periaatteita on loukattu Asovanmerellä, mutta konflikti jää silti Venäjän ja Ukrainan jo käynnissä olevan konfliktin piiriin. Useilla hybridisodan alueilla (elektroninen sodankäynti, kyberiskut ja informatiosota) tällaista kansainvälisen oikeuden loukkausta on vaikea tai lähes mahdotonta määritellä. Suomen ulkoministeriöstä hakkeroitiin neljän vuoden ajan luottamuksellisa asiakirjoja ja sähköposteja ilman, että Suomi kykeni vastatoimintaan, toisin sanoen aiheuttamaan rangaistuksen hyökkääjälle. Mikäli hakkeroinnin takana oli GRU tai sen filiaali, Venäjä ensinnäkin sai varmasti tärkeää tiedustelutietoa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja sen taustalla olevista informaatioista. Toisekseen Venäjä sai tietoa, miten tietoverkkoja voitiin murtaa jatkossakin, kun tekniikkaa eri tavoin kehitetään, myös sen liittolaisten, kuten Kiinan avulla. Käytännössä pelkkä kiistäminen riittää, että vastatoiminnasta pidättäydytään. Tämä oli esimerkiksi tilanne, kun Suomi esitti diplomaattisen protestin GPS-taajuuden häirinnästä Venäjälle.

Mikäli Suomella ei ole hybridisotaa tai edes erillisiä uhkia varten toimivaa vastastrategiaa, ei sellaista ole vielä kunnolla edes Natolla. Asiantuntijoiden käsityksen mukaan tarvittaisiin ensivaiheessa kansainvälisen oikeuden malli, jonka pohjalta tällaiset uudet aggressiot voidaan tuomita. Ensi vaiheessa tulisi määritellä konflikti uudelleen tai laajentaa sitä koskevat määritelmät. Lännen ja liberaalin järjestelmän puolustajien tulisi kehittää ”strateginen pelote” talouden, informaation ja muiden hybridisodassa käytettyjen (weaponized) keinojen torjumiseksi. Pelotteeksi tuskin soveltuu yksi ja sama ratkaisu (“one size fits all”).

 

Nato-jäsenyys suljettiin työkalupakista 1996

Sodan kuvan muuttuminen tuskin helpottaa Suomen Nato-jäsenyydestä käytävää keskustelua, mutta voi asia olla myös toisin. Yksin on vaikea säilyttää uskottavaa kansallista puolustusta etenkin kun perinteisen sodan kuvan rinnalle on noussut Venäjän harjoittama ”siedettävä sodankäynti”, jota toteutetaan sekä hybridi- tai epäsymmetrisen että perinteisen sodan menetelmillä tilanteen mukaan.

Suomen Nato-jäsenyys suljettiin sinänsä pois turvallisuuspoliittisena ratkaisuna jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Vuonna 1996 Suomessa käytiin vilkasta keskustelua Naton jäsenyydestä. Veteraanidiplomaatti Max Jakobson käynnisti keskustelun toukokuussa toteamalla, että ”ennen pitkää” jäsenyysasia tulee Suomen ja Ruotsin eteen. Oppositiojohtaja Esko Aho vaati saman tien parlamentaarista selvitystä jäsenyyden eduista ja haitoista. Pääministeri Paavo Lipponen kuittasi asian ilmoittamalla, että selvitys valmistellaan syksyllä puolustusneuvoston toimesta suppeana asiantuntija-arviona. Suomen linjaksi tuli itsenäisen puolustuksen vahvistaminen ja EU:n kehittäminen myös turvallisuuspoliittiseksi toimijaksi. Liittoutumisen perspektiivi kytkettiin lähinnä EU:n kehitykseen. Ranskan pääministeri Alain Juppé oli ehdottanut hieman aiemmin EU-armeijan perustamista.

Vuoden 2018 näkökulmasta 1990-luvun puolivälissä tehty ennustus ei ole toteutunut, mutta ei myöskään kokonaan väistynyt. Nato-jäsenyyttä koskevat selvitykset on 2000-luvulla tehty suppeina asiantuntijaselvityksinä, joista viimeisin keväällä 2016, eikä niissä ole nähty painavia perusteluita jäsenyydelle. Presidentti Emmanuel Macronin tuore vetoomus EU:n aseman vahvistamiseksi on merkittävä esitys, joka voi vahvistaa Naton eurooppalaisen pilarin vahvistamista, mitä voitaisiin arvioida hänen ehdottamassaan Eurooppa-konferenssissa Suomen puheenjohtajakaudella.

Presidentti Tarja Halosen kaudella torjuttiin sekä EU:n sotilaallisen ulottuvuuden merkittävä vahvistaminen että kategorisesti Nato-jäsenyys. Presidentti Sauli Niinistö on korostanut sekä kansallisen puolustuksen merkitystä että toivonut EU:n yhteisen puolustuksen vahvistamista sekä sotilaallisessa mielessä että osana keinona vahvistaa unionia kansainvälisenä toimijana. 

Historian virheistä tulee oppia, koska muutoinhan historiaa ei kannata edes tutkia. EU:n puolustusulottuvuuden vahvistaminen on välttämätöntä. Toisaalta sitä ei voida kehittää ainakaan helposti unionin muuta kehitystä nopeammin. EU on edelleen löysä konfederaatio, eikä sen muuttuminen liittovaltioksi ole näköpiirissä.

Näin ollen unionin jäsenvaltiot eivät voi nojautua yhteisen puolustuksen varaan etenkään niin kauan kuin Venäjä jatkaa aggressiivista politiikkaansa lähialueillaan ja ”siedettävää sodankäyntiä” globaalisti. Turvallisuuspolitiikan ratkaisuissa on pahin vaihtoehto aina syytä ottaa huomioon.

 

Parlamentaarinen puolustus- ja turvallisuuskomitea 2019

1. Olisiko kevään 2019 eduskuntavaalien jälkeen jälleen aika tehdä laaja kokonaisarvio turvallisuuspolitiikasta? Turvallisuusympäristö on muuttumassa ja sodan ja rauhan raja on murentunut myös paikoin Euroopassa. Tämä on seurausta hybridisodasta, tai paremminkin epälineaarisesta sodankäynnistä. Mikä olisi Suomen rooli lännen siedettävää sodankäyntiä koskevassa vastapelotteessa? Venäjä on Putinin valtakaudella halunnut laajentaa ”etuoikeutettua etupiiriä” (priviledged sphere of influence), kuten Dmitri Medvedev asian on presidenttikaudellaan 2010 ilmaissut.

2. Vuonna 1971 parlamentaarinen puolustuskomitea loi perustan nykyiselle turvallisuuspolitiikalle, jossa maanpuolustuksen asemaa vahvistettiin ulkopolitiikan merkitystä väheksymättä. Kyse oli ensimmäisestä sodan jälkeisestä turvallisuusympäristön muutoksia ja suhdetta YYA-sopimukseen koskeneesta kokonaisarviosta. Presidentti Urho Kekkonen hyväksyi mietinnön. Suomen turvallisuudesta oli päättämässä koko eduskunta.

3. Keväällä 2019 valittavan eduskunnan aikana parlamentaarisen puolustuskomitean tulisi tehdä pohjatyö Suomen turvallisuustilanteesta ja keinoista, miten tulisi toimia muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa asetelmassa. Parlamentaarisen komitean tulisi käyttää parhaita asiantuntijoita sekä EU:sta että laajemminkin, koska Suomi on kiinteästi osa lännen pakoterintamaa ja puolustussuunnittelua. On syytä kuunnella myös kumppaneita. Mikä on Suomen turvallisuuspoliittinen malli 2020-luvulla?

4. Suomen tarvitsema puolustusmateriaali on yhä kallimpaa ja sen eri komponenttien vahvistamisessa tulisi seurata sekä turvallisuuden ison kuvan kehittymistä että siihen liittyen sodan kuvan muutoksia. Väestönsuojiin varautuminen on täysin puutteellista uusien uhkakuvien seurauksena.

5. Epäsymmetrisen sodankäynnin oloissa myös asevelvollisuusarmeijan tehokkuus – ei siitä luopuminen – on arvioitava osin uudelleen, koska kaikkein tehokkaimman pelotteen luominen ja ylläpito edellyttää joka tapauksessa liittoutumista tai liittoutumisia. Asevelvollisuus kehitettynä on ehkä yksi menetelmä maahanmuuuttajien kotouttamisessa.

6. Liittoutumaton Suomi olisi epäsymmetrisessä sodankäynnissä – tai niin sanotussa ”siedettävässä sodankäynnissä”- auttamatta alakynnessä. GPS-taajuuden häirintää koskevat tiedot tulivat Norjasta, ulkoministeriön hakkerointi saatiin Ruotsin sotilastiedustelulta ja vaikkapa kesän 1992 diplomaattikarkotusten vihjeet ulkomailta. Talvella 1984 Inarinjärveen pudonneesta Neuvostoliiton harjoitusohjuksesta tieto saatiin parin päivän viiveellä Natolta. Ruotsin sukellusveneloukkauksista 1980-luvun alussa oikeat tiedot tulivat Suomelle, eivät Neuvostoliitosta vaan Ruotsista. Vuonna 1983 presidentti Mauno Koivisto oli taipuvainen uskomaan KGB:n informaatiota, joka sekin oli disinformaatiota Etelä-Korean siviililentokoneen alasampumisesta keskustelussaan presidetti Ronald Reaganin kanssa Valkoisessa Talossa syyskuussa. Reagan ei kommentoinut Koiviston selittelyä. Tämäkin perustelee YYA-kauden turvallisuusaseman perusteellista arviointia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu