Martti Ahtisaaren presidenttiyden arviointi kaipaa tarkistuksia

Suomessa tasavallan presidentin virkaan astui 1.3.1994 kansainvälisen diplomaatin uran tehnyt Martti Ahtisaari. Hän edusti valtapuoluetta sosialidemokraatteja, mutta ei sen varsinaista sisäpiiriä. Tapahtumasta on kulunut neljännesvuosisata. On sanottu, että samalla päättyi keisarillisen presidenttiyden aika, vaikka   presidentti oli valittu nyt ensimmäistä kertaa suorassa kansanvaalissa. Keisarithan nauttivat yleensä kansan, eivät eliittien suosiota.

 

Suomi oli vuonna 1994 liittymässä Euroopan unioniin ja toipuminen sodan jälkeisen kauden pahimmasta lamasta oli käynnistynyt. Tutkijoiden narratiivissa korostetaan, että Mauno Koivisto vei Suomen Euroopan unioniin, vaikka asia ratkesi vasta lokakuussa 1994 kansanäänestyksessä – toisin sanoen hänen seuraajansa kaudella. Tarkasti ottaen suomalaiset veivät maansa Euroopan unioniin. Koivistoakin merkittävämpi rooli oli pääministeri Esko Aholla, jolla oli jäsenyyskysymyksessä  tärkeimmät avaimet käsissään. Toiseksi tärkeimmät avaimet olivat Ahtisaarella, joka ratkaisi, että Suomi piti kansanäänestyksen ennen Ruotsia.

 

Suomi ei ollut  kuitenkaan toipunut henkisesti kylmästä sodasta vielä vuonna 1994. Maan poliittinen eliitti oli  pääosin kasvanut ja koulutettu kylmän sodan kaudella. Monet heistä ajattelivat, että se erityisasema, joka Suomella oli ollut idän ja lännen sillanrakentajana oli enemmänkin pysyvä etu kuin taakka, josta oli päästävä eroon. 

 

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Paavo Lipponen totesi vuonna 1992, että ”kun Suomesta tulee EY:n jäsen, Suomen tulee säilyttää hyvät suhteet Venäjän kanssa ja EY:n on se hyväksyttävä”. Tämä linjaus sitoi Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa, vaikka ajatus oli, että se vahvistaisi maan asemaa EU:ssa ja varmistaisi ulkopoliittista jatkuvuutta.

 

Ahtisaarelle kylmän sodan jälkeinen kansainvälinen muutos oli luonteva toimintaympäristö. Hän sanoikin, että tuskin olisi halunnut olla presidentti YYA-sopimuksen aikakaudella. Ahtisaaren presidenttiys voidaan purkaa kolmeen laajempaan pyrkimykseen: (1) Varmistaa Suomen EU-jäsenyys ja normalisoida Venäjän suhteet, (2) myötävaikuttaa työttömyyden nujertamiseen, (3) edistää avoimuutta, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta yhteiskunnassa. 

 

Suomen kymmenennen presidentin asemaa heikensi  ja työtä vaikeutti ennen muuta kaksi seikkaa: ensinnäkin presidentin valtaoikeuksia koskeva kiistely ja ajan mittaan etenkin Suomen Venäjä-suhteesta vallinneet erimielisyydet.

 

Näin saatiin syntymään asetelma, jossa eduskunta halusi kaventaa presidentin valtaoikeuksia, tosin ”EU-jäsenyyden pakottamana”. Kiistelyssä oli kuitenkin paljon tahallista poliittista konfliktin lietsontaa, jossa oppositio ja hallitus löysivät toisensa. Vuonna 1992 asetettua valtiosääntökomiteaa johti eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen, joka otti tehtävänsä vastaan intohimoisella vakaumuksella. Hänet oli tehtävään nostanut Kalevi Sorsa.

 

Kolmas Ahtisaaren presidenttiyttä häirinnyt seikka liittyi ulkopuolisuuteen. Kyse ei oikeastaan ollut siitä, että hän ei olisi ymmärtänyt tai kuten sanottiin ”osannut” sisäpolitiikkaa, mikä kriitiikki oli tosin jossain määrin perusteltua. Se ei kuitenkaan ainakaan vaikeuttanut hallituksen työtä. Päinvastoin – Ahtisaari ei puhutellut eduskuntapuolueita ulkopolitiikasta tai osallistunut entisen puolueensa sisäisiin mittelöihin.  Ahtisaaren aikana ei koettu pääministerin eroja eikä vaihtoja. 

 

Sen sijaan ulkopuolisuus oli looginen seuraus siitä, että Ahtisaari oli vuodesta 1973 vaikuttanut pääasiassa ulkomailla ja diplomatiassa. Vuonna 1936 ulkoministeriksi tuli pääministeri Kyösti Kallion toivomuksesta Rudolf Holsti, joka oli osaava  ammattidiplomaatti, mutta ei silloisen suomalaisen saksalaismielisen valtaeliitin käyttämän tilataksin vakioasiakas. Holsti sai kokea toisen ministerikautensa aikana paljolti samaa kohtelua kuin Ahtisaari. Mediaa ja Helsingin ravintoloiden tietotoimistoja käytettiin tekaistujen juorujen levittämisen. 

 

Holstin kaatamisessa avainasemassa oli silti natsi-Saksan Helsingin lähettiläs, mutta ei ole poissuljettua, että myös Ahtisaaren savustukseen olisi vaikutettu Suomen rajojen ulkopuolelta. Ahtisaarta syytettiin Venäjän säestyksellä salaisesta diplomatiasta, jossa tavoite oli Nato-jäsenyys. Suomen osallistuminen Naton rauhankumppanuuteen tulkittiin Moskovassa astumiseksi Naton eteiseen, kuten ulkoministeri Jevgeni Primakov arvioi vuonna 1996. Kalevi Sorsan strategiassa EU:n tuli vähitellen irtaantua myös ”Naton hampaista”, kuten hän vaati vielä vuonna 2000.

 

Sovittelevammalla asenteella eduskunnassa ja puolueissa oltaisiin voitu perustuslain muutokset tehdä niin, että pääministerillä olisi ollut päävastuu EU-asioiden esittelystä eduskunnalle, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa presidentti olisi säilyttänyt määräävän aseman myös EU:ssa, koska EU-ulkopolitiikkaa ei voi erottaa Suomen ulkopolitiikasta, jonka osa se on. Tästä on voitu varmistua viimeistään presidentti Sauli Niinistön kaudella. Niin sanotusta lautaskiistasta on syytetty Ahtisaarta, vaikka todellinen syyllinen on, jos henkilöitä etsitään, eduskunnan pääsihteerinä pari vuosikymmentä toiminut Seppo Tiitinen.

 

Ahtisaaren ansiona oli myös se, että hänen aikanaan ulkopoliittinen keskustelu oli vapautuneempaa kuin vuosikymmeniin. Vakiintuneissa puolueissa pidettiin kiinni kuitenkin vanhasta opista: Venäjän koko on aina niin suuri, että sen kanssa oli tultava toimeen joka säällä. Tämä tarkoitti, että Venäjää ei tullut ärsyttää, eikä se ollut mahdollista ilman sivistynyttä itsensensuuria, mitä edellytettiin etenkin presidentiltä. Tämä on ollut havaittavissa 2000 Vladimir Putinin valtalaudella.

 

Ahtisaari pyrki aina helmikuulle 1998 vahvistamaan Suomen asemaa suhteessa Venäjään; luomaan normaalit naapurisuhteet myös Venäjän kanssa, mutta vahvistamaan samalla muutoin kansainvälistä liikkumatilaa.  Valtiopäivien avajaisissa 4.2.1998 hän halusi puheessaan tuoda tätä oppiaan esille ja korosti tämän mukaisesti, että Suomella oli ensimmäistä kertaa hyvät suhteet kaikkien naapurimaidensa kanssa samanaikaisesti. Vasemmistoliiton Jaakko Laakso johti vastaiskua eduskunnassa, kun Ahtisaaren ripitys käynnistyi. Puolustajia ei löytynyt. Tilataksissa vallitsi hiljaisuus.

 

Isku oli siinä määrin kova, että se aloitti myös presidentin vaihtamisen tähdänneet toimet etenkin SDP:ssä ja sen hallitsemissa instituutioissa, kuten ulkoministeriössä, YLE:ssä  ja Suojelupoliisissa. Suomen kansainvälisen aseman mukauttaminen maan asemaa vahvistavalla tavalla kansainväliseen muutokseen ei jatkossa enää kehittynyt ongelmitta. Suomen pysyttäytyminen liittoutumattomana maana nojasi sekin virheelliseen, pääministeri Paavo Lipposen vuonna 1996 kehittämään arvioon, jonka mukaan EU:sta tulee aikanaan sotilasliitto, johon Suomi liittyy ilman, että asiasta tarvitsee käydä edes keskustelua. Näin voitaisiin välttää jännitteet Venäjän kanssa. Näin ei ole käynyt. Odottavan aika on käynyt pitkäksi.

 

Myöhemmin 2000-luvulla on tullut tavaksi korostaa, että Ahtisaari palasi omimpaan ympäristöönsä – kansainväliseen diplomatiaan – kun hän perusti CMI-järjestön. On jokseenkin selvä asia, että kysymys on  hänen kaatajiensa maineenhallinnasta, jota on harjoitettava, jotta vuosien 1998-1999 ja etenkään vuoden 2002-2003 tapahtumia ei tarvitsisi tarkastella itsekriittisesti. Näin on kuitenkin jatkossa meneteltävä, jos kansakunta haluaa tehdä pesänselvitystä lähimenneisyydestä. Vaihtoehtoja on sairastuminen kansalliseen muistisairauteen, mistä historioitsija Mirkka Lappalainen taannoin terävästi on huomauttanut.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu