Alpo Rusi

Tiitinen tuli Suopossa suojelleeksi myös suomettumista

Mikäli  tittelien suurvallassa Suomessa olisi vielä käytössä ”valtaneuvos” tai ”salaneuvos” -tittelit, kumpikin sopisi eduskunnassa ja Suojelupoliisissa, Suopossa uraansa tehneelle Seppo Tiitiselle (s. 1947). Tiitinen symboloi kekkosvallan  autoritaarista mentaliteettia ja menettelytapoja. Niille oli käyttöä vielä demarivallan aikanakin, vuodesta 1982 eteenpäin. Kirja tuo hyvin esille tähän vastauksen.

 

Toimittaja Pekka Ervastin kanssa kirjoittamissaan muistelmissa ”Tiitinen - vakoilijoita ja veijareita” (Otava, 2018) suurin jakso käsittelee Tiitisen toimintaa ”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa”, kuten kirjan  II-osan otsikossa Suopo-aikaa kuvataan. Ervasti tunnetaan hyvistä Suopo-yhteyksistä, josta esimerkkinä oli  lokakuussa 2002 hänen kauttaan tapahtunut Stasi-tunnustamismuistion vuoto Ilta-Sanomille.

 

”Valtaneuvos”, oikeustieteen kandidaatti Tiitinen nimitettiin 31-vuotiaana eduskunnan valiokuntaneuvoksen tehtävästä Suopon johtoon keväällä 1978. On erikoista, että tehtävään nimitetään poliisikunnan ulkopuolelta  lainsäädäntöä hanskaava ”poliittinen virkamies”. Kirjasta ei käy selville, kuka lopulta keksi Tiitisen Suopon johtoon - paitsi että hänet houkutteli tehtävään keskustalainen sisäministeri Eino Uusitalo helmikuussa 1978. Uusitalo kuului kepun kekkoslaiseen sisäpiiriin, jonka tehtävänä oli vahtia keskustapuoluetta ja sitä, että ulkopolitiikassa pysyttiin presidentti Urho Kekkosen linjaamalla kaidalla polulla. Tiitinen oli tämän sisäpiirin luottopoika. Minkäänlaista avointa hakuprosessia ei toimitettu. Tiitisen päällystakiksi Suopoon pääministeri Kalevi Sorsa saikin junailtua oikeudellisen neuvonantajansa Seppo Nevalan.

 

Suopo oli ”poliittinen poliisi”, kuten Tiitinen toteaa.  Laissa ei kuitenkaan ole mainintaa poliittisesta poliisista. Suoposta tuli ulkomaisen tiedustelun seurannan ja vastavakoilutyön ohella ulkopoliittisen linjan vartija. Tiitinen toteaa nimenomaisesti, että Suopon oli otettava huomioon Suomen ulkopoliittinen liikkumavara, joka oli käytettävissä kylmän sodan aikana. Suopon tuli vahtia toki KGB:tä, mutta samalla huolehtia, ”ettei Suomen aluetta käytetä tiedusteluun Neuvostoliittoa vastaan”. Saiko Suomen aluetta siten käyttää tiedustelussa Yhdysvaltoja tai vaikkapa Ruotsia vastaan?

 

Kirjassa kuvataan, miten Tiitinen piti yhteyksiä KGB:n asemapäällikköön Viktor Vladimiroviin, mutta ei, miten hän samalla tavoin oli DDR:n lähettilään ja Stasin avustajan (”Damm") Joachim Mitdankin ystävä 1978-82.  Mitdankin Stasi-kansiossa on yli tuhat sivua raporttiaineistoa Helsingin jaksolta. Paljon kirjassa saadaan tietoa, mutta sittenkin vain tipottain. Heinäkuussa 1990 Tiitinen oli jo siirtymässä eduskuntaan apulaispääsihteerin virkaan. Viimeisiä tehtäviä oli aiemmin talvella Suopoon Länsi-Saksan tiedustelulta BND:ltä saatu lista suomalaisista, ”joita epäiltiin yhteyksistä DDR:n Stasiin”, kuten listan otsikossa todetaan. Tiitinen tosin kuvaa listaa ”jonkinlaiseksi vihjelistaksi Stasin agentin kontakteista Helsingissä”. Esitellessään listaa presidentti Mauno Koivistolle Kultarannassa Tiitinen selitti ettei tutkintakynnys ylittynyt, mihin Koivisto tyytyi. Ratkaisua hän selittää niin, ettei historiallisiin tutkimuksiin pitänyt mennä, koska Itä-Saksan olemassaolo oli päättymässä. Myöhemmin 2002 hänen seuraajakseen 1996 noussut Seppo Nevala kuitenkin selitti julkisuudessa, että tutkinnassa oli 10-15 vakavaa Stasi-tapausta. 

 

Tiitinen käyttää lisäksi paljon vaivaa selittääkseen, miten häntä on syytetty Sorsan suojelemisesta. Toisaalla hän kuvaa tarkoin, miten nimenomaan Sorsa eduskunnan puhemiehenä houkutteli hänet eduskunnan apulaispääsihteeriksi, ja sitä ennen oli valmis nimityttämään (millä oikeuksilla?) tämän suurlähettilääksi.  ”Tiitisen listan” nähneiden mukaan Sorsa oli listalla, eikä kyse ollut henkilöstä, joka piti yhteyttä vain DDR:n kommunistipuolueseen ja Helsingin lähetystöön, vaan KGB:n ”luottamuksellisesta yhteistyöhenkilöstä”, mikä on paljastunut sekä NKP:n että KGB:n alkuperäisistä asiakirjoista.  

 

Kysyä voidaan aiheellisesti, miksi Tiitinen paljasti listan olemassaolon syyskuussa 2002, kuitenkin samalla korostaen, ettei muista sen sisältämiä nimiä? Tällöin mediassa ja Supossa oli menossa kova Stasi-vakoilujahti, jossa lopulta julkisuuteen vuodatettiin täysin sivullisen nimi, kun 10-15 vakavaa tapausta puolestaan pidettiin tiukasti Ratakadun kassakaapeissa, vaikka alustavia tutkintatoimia nimistä olikin suoritettu. Suopon valvonta on ollut ongelma kylmän sodan aikana, mutta on sitä myös myöhemmin. Vartioidessaan ulkopoliittista linjaa Suopo suojeli myös suomettumista, jonka olemassaolo joko kiistetään tai sitten kuvataan menestystarinaksi. Muistisairaus vaivaa useita lähihistorian aikana avaintehtävissä toimineita muistelijoita.

 

Kirja osoittaa, miten Tiitinen hankkiutui presidenttien turvallisuuspoliittiseksi kuiskaajaksi. Syynä oli toisaalta käytäntö, kun presidentti päätti, miten menetellään, kun vakoilua koskeva asia esiteltiin hänelle. Toinen rooli oli selkeästi ulkopoliittinen. Tiitinen seurasi Mauno Koivistoa tämän valtiovierailuille. Kuiskaajan asemaan  liittyi tiedustelukanavia pitkin saatu tietoaines, jota välittyi Suopon päällikön kautta vain ja ainoastaan presidentille. Suopon onnistui saada brittitiedustelulta ”jakelussa” KGB:n kaksoisagentin Oleg Gordievskyn Ovation-raportteina tunnettuja asiakirjoja. Tiitinen ei kerro kuinka usein ja millaista aineistoa Suopo sai, mutta sitä voi kartoittaa lukemalla Gordievskyn kirjoja. Gordievsky paljasti useita KGB:n värvättyjä, kuten ruotsalaisen everstin Stig Berlingin 1979 ja norjalaisen diplomaatin Arne Treholtin 1982, mutta saiko Suopo näitä tietoja, ei  kirjasta käy ilmi.

 

Kirjassa on käsitelty 1990-luvulla syntyneitä perustuslakikiistoja, jotka liittyivät Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa. Varsin mahtipontisesti Tiitinen kuvaa niitä vaikeuksia, kun ”Suomen valtiollinen järjestelmä piti mukauttaa Euroopan unionin jäsenyysoloihin”. Hän oli johtanut ns. valtiosääntökomiteaa, jonka pohjalta  eduskunnalle annettiin syskyllä 1994 esitys, että hallitusten ja valtiopäämiesten kokouksista eduskuntaa informoi pääministeri. Lakitekstiin tuli presidentti Martti Ahtisaaren kanssa käytyjen neuvottelujen seurauksena passiivimuoto, jossa ei sanottu suoraan kuka informoi eduskuntaa, vaan vain määräys että näin tapahtuu. Tiitisen mukaan lautaskiistana tunnettu ”harharetki” päättyi vasta 16 vuotta myöhemmin, kun pääministeri Matti Vanhanen tulkitsi oikeuskanslerin kehoituksesta, että Eurooppa-neuvostossa Suomea edusti vain pääministeri. Toisaalta 1990-luvun puolivälissä Tiitistä syytettiin konfliktin lietsomisesta presidentin ja pääministerin välille. Kirja antaa tukea tälle näkemykselle.

 

Käytännössä on syntynyt omalaatuinen tilanne. Presidentti on jätetty EU-asioiden käsittelyssä oven ulkopuolelle, vaikka hän johtaa  edelleen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.  Muissa maissa ei EU-jäsenyyden annettu vaikuttaa perustuslakiin. Liettuassa EU:ssa maata edustaa presidentti, vaikka hän ei johda edes koskaan hallituksen istuntoja. Ranskassa EY-jäsenyys on pitänyt presidentin maan edustajana Eurooppa-neuvostossa. Aikanaan presidentti Koivisto päätyikin kannalle, että presidentin valtaa oli vähennetty liikaa. Ahtisaari puolestaan toivoi kautensa jälkeen, että valtaoikeuksia vähennettäisiin entisestään. 

 

On hyvin tiedossa, että jos Kalevi Sorsa olisi valittu presidentiksi 1994, Suomea olisi EU:ssa edustanut vain  presidentti Sorsa pääministerin avustamana. Tiitinen olisi perustellut tämän ratkaisun uskollisista uskollisimpana perustuslain tuntijana. Tähän antoivat erityisen syyn Suomen Venäjä-suhteet. Sorsan kova tukija Paavo Lipponen totesi 1992 oraakkelimaisesti asiasta:”Myös EY:n jäsenenäkin Suomi pitää yllä hyviä suhteita Venäjän kanssa. Tämän elintärkeän kansallisen edun EY:n tulee hyväksyä kun Suomesta tulee EY:n jäsen”. SDP vaati käytännössä eräänlaista opting out-asemaa Suomen ja Venäjän suhteille EU:ssa. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi ei hakenut Venäjä-suhteelle erityisasemaa, koska SDP oli oppositiossa. Myöhemmin 2000-luvulla tämä Lipposen ja myös Kalevi Sorsan usein toistama linjaus on näkynyt Suomen ulkopolitiikassa.  Kekkoslainen Tiitinen tuskin on tätä kauhistellut.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset