Alpo Rusi

Vakoilun peittely ei ratkaisu kansallisen turvallisuuden näkökulmasta

Ranskan presidentti François Mitterand koki järkytyksen syksyllä 1992. Maan turvallisuuspalvelu DST:n päällikkö Jacques Fernot oli raportoinut hänelle, että Ranskan puolustusministerinä 1980-85 toiminut sosialistipuolueen kansanedustaja Charles Hernu oli Romanian salaisen poliisin entisen upseerin antamien tietojen mukaan toiminut vuosina 1953-63 Romanian, Bulgarian ja Neuvostoliiton agenttina. Mitterand määräsi asiaan liittyvät tiedot salaisiksi kansallisen turvallisuuden perusteella ja myös siksi, ettei hänen läheinen ystävänsä Hernu voinut puolustautua tämän kuoltua kaksi vuotta aiemmin. Hernu joutui 1985 eroamaan, kun hänet katsottiin vastuulliseksi Greenpeace-järjestön Rainbow Warrior -aluksen räjäytyksestä Uuden Seelannin rannikolla, missä yhteydessä kuoli tunnettu valokuvaaja. Aiemmin alkoholiongelmista tunnetuksi tulleen Hernun tiedettiin inhonneen ympäristöaktivisteja.

 

Hernun vakoiluepäilyt tulivat julkisiksi syksyllä 1996 Mitterandin kuoleman jälkeen, kun L’Express -viikkolehti julkaisi raportin, joka nojautui haastatteluihin Hernun ”hoitajien”, itäblokin tiedusteluorgaanien entisten upseerien kanssa. Savuava ase löytyi, mutta edesmenneen sosialistipoliitikon puoluetoverit torjuivat oikopäätä syytökset ja käänsivät ne päälaelleen: ”Hernu oli Mitterandin vakoilija Itä-Euroopassa”. Myöhemmin lehti toi kuitenkin esille KGB:n asiakirjoja, joiden perusteella Hernu oli ollut KGB:n agentti ”Andre”, jolle maksettiin  ajoittain huomattavaa 3000 dollarin kuukausipalkkaa ja annettiin jopa 60 000 dollaria vaaliavustusta. Ranskalaiset asiantuntijat arvelivat, että Hernu saattoi olla ministerinä kiristyksen kohteena sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton salaisten palvelujen toimesta. Oletus oli, että CIA oli perillä ainakin Hernun aiemmista yhteyksistä KGB:hen, mikä pakotti hänet tukemaan Naton kovimpiakin tavoitteita mukisematta. Toisaalta pimentoon on jäänyt, miten KGB hyödynsi entisen agenttinsa asemaa Ranskan huippujohdossa.

 

Elokuussa 1997 Suomessa herätti hämmennystä tunnetun KGB-loikkarin, Oleg Gordievskyn yhdessä toimittaja-kirjailija Inna Rogatchin kanssa kirjoittaman suomenkielisen Sokea peili -teoksen julkaiseminen. Kirjassa oli useita nimekkäitä poliitikkoja saatettu arveluttavaan valoon. Sergei Skripalin myrkytystapauksen yhteydessä keväällä 2018 Venäjän duuman edustaja antoi brittilehdelle haastattelun, jonka mukaan ”mikäli me haluaisimme eliminoida jonkun petturin, hän olisi Oleg Gordievsky”.  

 

Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala varmaan ymmärsi kirjan paljastusten merkityksen jo elokuussa 1997, kun hän aidosti oli huolissaan teoksen mahdollisista seurausvaikutuksista. Nevalalla oli käytössään myös neuvostodissidentti Vladimir Bukovskin välittämät todisteet, joten hän tiesi, että hän itse ja Supo suojelivat Kalevi Sorsaa vähättelemällä Goridevskyn todisteita. Image-lehti oli jo 1993 julkaissut laajan Gordievskyn haastattelun, jossa oli annettu esimakua siitä, mitä 1997 kirjassa julkaistiin yksityiskohtaisemmin.

 

Nevala hermostui turhaan, koska kirja aiheutti ongelmia vain sen tekijöille. Kirjoittajien uskottavuus kyseenalaistettiin jopa korkeimmalla poliittisella tasolla, hieman samalla tavalla kuin Hernun tapauksessa vuotta aiemmin. Eikä tämä riittänyt, vaan lopulta myös kustantaja teki karhunpalveluksen kirjan tekijöille, kun joulukuussa 2002 heille ei myönnetty korvauksia käsikirjoituksen tuhoamisjutussa. Tekijät vaativat Helsingin hovioikeudessa reilun 126 000 euron korvauksia WSOY:n entiseltä kustannuspäälliköltä teoksensa käsikirjoituksen hävittämisestä. Tekijöiden mielestä käsikirjoitus oli arvokas ja välttämätön teoksen kansainvälisen markkinoinnin kannalta. Suomennos ei vastannut täydellistä venäjänkielistä käsikirjoitusta. Rogatchin tietokoneella oleva versio ei asianomistajien mukaan sisältänyt Gordievskyn kirjoitusvaiheessa lisäämiä tietoja eikä myöskään käsin kirjoitettua päivitystä. Lisäysten joukossa oli nähtävästi KGB:n vakoilijoiksi paljastettuja ”kovia nimiä”.

 

Käytäväkeskusteluissa ja muiistiinpanoissa kirja sai kuitenkin huomiota. Päiväkirjojensa toisessa osassa (2016) kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) kirjoittaa elokuussa 1997 Sokea peili -teoksen sisältävän ”uskomattoman simplistisiä, dokumentoimattomia väitteitä suomalaisten KGB- ja NKP-yhteyksistä”. Ydin-lehteen kirjoittamassaan arvostelussa (2/1998) hän leimaa kirjan jonkinlaiseksi agenttitarinaksi. Jälleen reaktio muistutti Hernun puoluetovereiden reaktiosta. Kansanedustaja kertoo eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen kanssa parlamentin käytävällä käymästään keskustelusta. Tiitinen päivittelee  ”Sokea peili” -teosta. Tuomiojan kirjauksen mukaan ”Tiitinen ei näe yhteydenpidossa (KGB:hen) ongelmaa … järkevä tapa käyttää myös näitä kanavia neuvostosuhteiden hoitoon”. 

 

Tiitisen ja hänen johtamansa organisaation perinnön selvittäminen on Gordievskyn teoksen valossa perusteltua. Tässä Gordievsky tietää puolestaan kertoa, että vuosina 1975-95 Suomesta karkotettiin 40 venäläisdiplomaattia, joista valtaosa vuoden 1986 jälkeen. Hän oli kaiketi jyvällä vuoden 1992 karkotuksista. Iltalehden edesmennyt erikoistoimittaja Olli Ainola raportoi 7.1.2017 ulkoministeriön julkisiksi tulleiden asiakirjojen pohjalta, miten talvella 1992 Supo, tasavallan presidentti Mauno Koivisto sekä pääministeri Esko Aho (kesk.) ja kaksi muuta keskustaministeriä heittivät vaivihkaa ulos Suomesta yksitoista venäläisdiplomaattia, ”jotka olivat aiemmin urallaan sotkeutuneet vakoiluun tai muihin salakähmäisiin tiedustelupuuhiin”, kuten Ainola muotoili.

 

”Oli tehty päätös, että Suomi ei ole enää mikään lepopaikka, jossa muualla kärynneet voivat jatkaa toimintaansa”, Supon päällikkönä 1990-1995 toiminut poliisineuvos Eero Kekomäki kommentoi Iltalehdelle. Ainola toteaa, että Kekomäen edeltäjä Seppo Tiitinen oli noudattanut toisenlaista politiikkaa. ”Nykyisin kai sanottaisiin, että Tiitinen oli lepsu”. Heinäkuussa 1990 Tiitinen oli jättänyt tutkimatta Länsi-Saksan tiedustelulta saadun listan kahdestakymmenestä suomalaisesta ”joita epäiltiin yhteyksistä DDR:n Stasiin”, kuten listan otsikko oli muotoiltu. Myöhemmin on selvinnyt, että Nokian johtoryhmässä vuosia toiminut henkilö, joka oli ollut Puolan sotilastiedustelun agentti 1976-82, oli ollut käytännössä Supon vastavakoilun apuri tai suojatti. Oliko hän myös GRU:n palveluksessa vuoden 1982 jälkeen ei ainakaan ole mahdotonta, kun verrataan hänen tilannettaan Hernun saamaan kohteluun. Hernu siirrettiin Romanian tiedustelulta KGB:lle.

 

Maaliskuussa 1992 Venäjän diplomaattilistalla oli 54 nimeä, myöhemmin lokakuussa siivouksen jälkeen vain 41 diplomaattia. Gordievsky arvelee, että kyse oli Venäjän tiedustelun hiipumisesta Neuvostoliiton hajottua, vaikka myöntääkin, että pian toiminta palasi ennalleen. Lokakuussa Venäjän diplomaattilistalle oli tullut uusia nimiä, mutta myös vanhoja KGB:n diplomaatteja, kuten Lev Pauzin ja asteikossa nousua tehnyt ministerineuvos Valeri Shilov, joka oli ollut jo 1970-luvulla SDP:n puoluetoimiston kontakti.  

 

Kansanedustaja Erkki Tuomioja kertoo puolestaan päiväkirjansa ensimmäisessä osassa, miten syyskuussa 1993 Tehtaankadulle oli saapunut ”vanha tuttava”, KGB:n upseerina jo 1970-luvulla ja 1981-86 Tehtaankadulla toiminut Valeri Marejev APN:n varajohtajan peitteellä. Lounaalla hieman myöhemmin Marejev olikin varoitellut Tuomiojalle Natosta. Gordievskyn mukaan Venäjän ulkomaanvakoilua Helsingissä johti vuodesta 1994 marraskuulle 1997 nimenomaan Marejev. Myöhemmin 2000-luvulla Marejev toimi Tuomiojan venäjänkielisten teosten kääntäjänä ja osallistui kirjan julkistamiseen Moskovassa. Marejev hoiti norjalaista KGB:n huippuvakoilijaa Arne Treholtia tämän vieraillessa Helsingissä 1983 tapaamassa ”case officeriaan”, hoitajaansa, Gennadi Titovia.

 

Gordievskyn ja Rogatchin kirjan sisältämä dokumenttien puute on tullut korjatuksi etenkin Kalevi Sorsan osalta. Vasili Mitrohinin arkistot ovat olleet vuodesta 2014 muidenkin kuin Supon arvioitavina, jolloin nousi esille KGB:n ohjeistus elokuulta 1982, jossa KGB:n Tehtaankadun miehistö sai määräyksen auttaa etenkin Sorsaa poliittisen uran tukemisessa. Taannoin The Washington Post julkaisi Sorsasta tietoja, joita on jo Sokea peili -teoksessa Vladimir Bukovskin löydöksinä. Kremlissä Sorsaa pidettiin NKP:n joulukuussa 1980 laatimassa dokumentissa ”luottamuksellisena yhteistyöhenkilönä”. Gordievsky tuo esille myös Sorsan ehdokkuuden Itämeren tarkkailukomission puheenjohtajaksi 1996 Pietarissa pidetyssä rauhankokouksessa.  ”Toveri Sorsan asettaminen ehdolle oli oikeaan osunut teko”. Sorsa totesi nimittäin heti valinnan jälkeen että ”tokkopa balttilaisilla on mahdollisuuksia Naton jäsenyyksiin”.  

 

”Sokea peili” sisältää vuoden 2019 näkökulmasta tärkeitä tietoja ja tiedon palasia niistä metodeista, joita Venäjän lännen vastainen hybridisodankäynti sisältää tänäänkin. Samalla se kertoo, mitkä olivat KGB:n ja GRU:n suomalaisia ”operatiivisia resursseja”, joita käskytettiin tarpeen vaatiessa luottamuksellisten tietojen hankinnassa tai ”aktiivitoimissa”. Goridevskyn mukaan 1980-luvun puolivälissä suomalaisia agentteja oli kolmessa kategoriassa 216 ja Moskovaan toimitettiin 600 ”informaatiota ja käynnistettiin 350 ”aktiivitoimenpidettä””.   

 

Gordievskyn mukaan Suomi oli  KGB:n ja GRU:n toimenpiteiden ”koelaboratorio”. Sorsaa koskevien  raskauttavien tietojen paljastuminen tapahtui jo 1992 sattumoisin samoihin aikoihin kuin Hernun kansio suljettiin sotilassalaisuutena Pariisissa. Vladimir Bukovsky oli kuitenkin antanut Sorsa-asiakirjat suomalaiselle valtamedialle tammikuussa 1993. Valtakunnasta puuttui tällöin L’Expressin kaltainen julkaisu, joka olisi tehnyt tutkivaa journalismia ja joko julkaissut sen jälkeen laajemman uutisen tai ilmoittanut saaneensa NKP:n sihteeristön salaiset asiakirjat joulukuulta 1980. Suomalainen media vaikeni niistäkin, mitä puolestaan Bukovsky on ihmetellyt. Uusien paljastusten pelossa NKP:n arkistot kuitenkin suljettiin 1993, kuten The Washington Post toteaa. Uralin liepeillä Tomskissa sijaitsevat KGB:n ja GRU:n arkistot avautuvat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Palveleeko suomalaisten vakoilu ja yhteistoimintatapausten salailu kansallista turvallisuutta, on varmasti ongelmallista. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

14Suosittele

14 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Suomettuminen on kansallinen häpeämme, johon mediamme ei halua tarttua. Sinällään se on ymmärrettävää, koska paskakasaa tonkiessa löytää vain lisää paskaa.

"”Sokea peili” sisältää vuoden 2019 näkökulmasta tärkeitä tietoja ja tiedon palasia niistä metodeista, joita Venäjän lännen vastainen hybridisodankäynti sisältää tänäänkin."

Lainaukseen viitaten, Kennanin kirjoitus vuodelta 1946 kuvaa pitkälti metodit, joita nykyaikaan sovellettuna Venäjä käyttää Länttä heikentääkseen.

https://digitalarchive.wilsoncenter.org/document/1...

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Sorsa totesi nimittäin heti valinnan jälkeen että ”tokkopa balttilaisilla on mahdollisuuksia Naton jäsenyyksiin”.

No nythän Suomen osalta PS -puolue hehkuttaa, että Nato ei ole mitään ja se hajoaa ja että toisaalta Suomella ei ole mahdollisuuksia Nato-jäsenyyteen koska joku Nato-maa ( mikä ? ) ei kuulemma hyväksyisi Suomea jäseneksi.

Käyttäjän KankaanpJyrki kuva
Jyrki Kankaanpää

Persuissa on puheenjohtajaa myöten paljon Nato-jäsenyyden kannattajia. Kyllä ne vastustajat löytyvät tutulta suunnalta vasemmistosta.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Joo , kyllähän Vasemmistoliiton NATO- ja muut turvallisuus- sekä puolustuspoliittiset linjaukset tiedetään. Sehän on: "puolustus... " , "Ei - ei ja ei...", "Mitä siis ei ?", "En minä tiedä mitä ei .... mutta kuitenkin ei ja sehän maksaa aivan liikaa."

Ei siinä tarvitse edes lukea Vasemmistoliiton vaaliohjelmaa.

Sitten on hieman lievempi "ei puolustukselle" -puolue eli demarit. Demareissa on toki myös niitä, jotka ymmärtävät turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tosiasioita. Suuri positiivinen yllätys tässä puolueessa onkin se, että siellä osa naisista näyttää ymmärtävän nämä kylmät realiteetit. Mainittakoon tässä Liisa Jaakonsaari ja Tytti Tuppurainen, Oulusta molemmat.

Perussuomalaisten osalta toivoisi kovasti, näin vaalien alla, selkeää kannanottoa niin Nato-asiaan kuin EU:n ja sen puolustuksen kehittämiseen. Ihan mustaa valkoisella, ei pelkästään Jussi Halla-ahon ympäripyöreitä filosofisia pohdintoja. Ehkäpä dosentti Arto Luukkanen voisi päivittää ja muotoilla kirjalliseen muotoon PS-puolueen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset.

Ohessa lainaus PS-puolueen Turvallisuuspoliittisesta ohjelmasta 2015:

"1.2 Nato-jäsenyys"

"Perussuomalaisten mielestä sotilaallinen liittoutumattomuus on palvellut Suomea niin hyvin, että tämän linjan muuttamiselle täytyy olla painavat syyt. Natojäsenyydelle ei ole esitetty mitään konkreettisia perusteluja, jotka antaisivat varmuudella olettaa, että maamme puolustaminen olisi paremmalla tolalla sen myötä. Sen sijaan liikkumavaramme turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä kapenisi ja saisimme uusia – muun muassa kansainväliseen kriisinhallintaan liittyviä – velvoitteita liittokunnan sisällä."

Tuo PS -puolueen turvallisuuspoliittinen ohjelma löytyy kokonaisuudessaan oheisen linkin takaa:
https://www.perussuomalaiset.fi/tietoa-meista/puol...

Onko PS-puolueen linja muuttunut tässä ?

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen Vastaus kommenttiin #5

On olemassa useita politiikkoja Kokoomuksessa, SDP:ssä, Vasemmistoliitossa, ja Kepussa, jotka voivat olla turvallisuusriski nyt ja tulevaisuudessa tilanteen muuttuessa.

On hämäävää syyttää pelkästään Persuja tässä asiassa, kun samaan aikaan ns. vanhoissa puolueissa on mukana aktiivipolitiikkoja, joilla on kymmenien vuosien pituiset kontaktit KGB/FSB/GRU kanssa. Turvallisuusriski on mitä ilmeisi.

Tulkitsen tämän Persujen syyttelyn peittelyoperaatioksi, johon sitten saatu mukaan niitä hyödyllisiä idioottejakin.

Käyttäjän sakaripuisto kuva
Sakari Puisto Vastaus kommenttiin #5

Terve Markku,
Perussuomalaisilta tulee ulos ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma vielä ennen eduskuntavaaleja. Olen sen ohjelman päällä ja siitä tulee ihan solidi ja asiallinen paketti ja tyyyliltään samanlainen kuin aikaisemmat ohjelmamme (koulutuspoliittisen ohjelman sekä ympäristö- ja energiapoliittisen ohjelman julkaimme 2018 puolella ja viime viikolla julkaisimme sosiaalipoliittisen sekä talouspoliittisen ohjelman).

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Neuvostoliiton uhkaavat ajat ovat onneksi ohi ja nyt elämme eri luokkaa rauhallisempaa aikaa lännen suojeluksessa.
Neuvostoliiton varjossa Suomeen olisi voinut hyökätä lännen enempi puuttumatta mutta tuskin tänään.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset