Oliko Suomella liian läheinen suhde Saksaan 1930-luvun lopulla?

Historiantutkimus on aina jossain määrin kontrafaktuaalinen tiede, koska se pyrkii kertomaan omalle ajallemme oudoksuttavista elämäntavoista, ajattelutavoista ja poliittisista oloista. Historiatieteen on katsottu tukevan konservatiivista arvomaailmaa, eikä ilman perusteita. Itä-Saksan kommunistipuolueen SED:n johtaja Walter Ulbricht muistetaan kuolemattomasta ohjeesta: ”Varoittaisin maamme historioitsijoita puuhastelemasta liikaa menneisyyden parissa”.  

 

Ulbricht ymmärsi, että menneisyys voi tarjota vääriä kertomuksia, jotka hidastaisivat  sosialismin rakennustyötä. Historiallahan on taipumus osoittaa, miten menneisyydessä on ollut vaihtoehtoisia kehityspolkuja, mutta joskus ihmiset tekevät vääriä ratkaisuja. Parempi  menneisyyden hallinta auttaa ymmärtämään, miten jatkossa voitaisiin välttää kerran tehtyjä virheitä.

 

Turun yliopiston professorin Vesa Vareksen teos Viileää veljeyttä – Suomi ja Saksa 1918-1939 (Otava, 2018, 544 sivua) ei ehkä ole tarkoitettu talvisotaa edeltäneiden tapahtumien selvittelyksi, mutta monessa suhteessa teoksen päätepiste on 30.11.1939, talvisodan syttymispäivä. Tekijä kuitenkin jättää oikeastaan syksyn 1939 tapahtumat käsittelemättä. Vareksen teoksen perusteella voidaan kuitenkin kysyä, oliko talvisodan syttymisen syynä viime vaiheessa nimenomaan Suomen ja Saksan suhde; suomalaistenkin vakaa luottamus siihen, että Venäjää vastaan ainoa ratkaisu oli Saksan johdolla syntymässä oleva ”uusi Eurooppa”. Toisin sanoen: oliko olemassa vaihtoehtoinen polku, joka olisi estänyt talvisodan?

 

Vareksen teos on pätevää historiantutkimusta. Tekijä on käyttänyt aiheeseen liittyvän kirjallisuuden ohella laajalti alkuperäisiä asiakirjoja, kuten diplomaattiraportteja, poliitikkojen päiväkirjoja ja lehdistöleikkeitä. Vuonna 1918 sisällissodan ratkaisuissa Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hankoon huhtikuussa takasi valkoisille nopean voiton etenkin, kun neuvosto-Venäjä oli tehnyt Brest-Litovskissa hieman aiemmin rauhan keisarilllisen Saksan kanssa. Punaiset jäivät ilman Pietarin vallankumouksellisten tukea, mikä nopeutti  kumousjoukkojen täydellistä tappiota.

 

Saksalaisten näkökulmasta suomalaiset olivat ilman heidän tukeaan jos eivät tuhoon tuomittuja, ainakin suurissa vaikeuksissa. Saksan interventiojoukkojen komentaja, kenraali Rüdiger von der Goltz muuttui pian jonkinlaiseksi käskynhalltijaksi, tai ainakin valtiohoitajana toimineen P. E. Svinhufvudin pääneuvonantajaksi. Saksalaiskenraali ehdotti hänelle heinäkuussa 1918 Suomen ja Saksan sotilasliittoa ja esitti toivomuksen saksalaisesta monarkista, jolloin Suomen ulkopolitiikka ei suuntautuisi tulevaisuudessa Saksaa vastaan. Näinä aikoina suomalaiset eivät olleet liiallisella itsetunnolla varustettuja. ”Me saamme kiittää Saksaa kaikesta”, kuten senaatin puheenjohtaja J. K. Paasikivi elokuussa 1918 perusteIi ulkopoliittista Saksa-suuntautumista kirjeessä ystävälleen. ”Saksan vihollisista, ympärysvalloista ei ollut mitään hyötyä”. Vares katsoo Paasikiven  arvioineen Suomen olleen ”vaihtoehdottomassa tilanteessa”. Tekijä osoittaa, että maan ulkopolitiikkaa ohjattiin itse asiassa tämän oletuksen varassa lukuunottamatta vuosien 1919-1922  ja 1936-38 välivaiheita. Toisaalta ensin keisarillisen Saksan marraskuussa 1918 tapahtuneen romahduksen ja Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 olisi ollut kuviteltavissa, että Suomen ulkopolitiikan perusteita olisi harkittu kunnolla uudelleen.

 

Vareksen laadukas teos avaa kiperää kysymystä siitä, oliko Suomella liian hyvät ja läheiset suhteet myös Kolmanteen Valtakuntaan 1930-luvulla. Tähän tekijä ei kuitenkaan edes pyri vastaamaan, mutta kysymys nousee väistämättä kirjan eetokseksi, tärkeäksi sanomaksi. Viileää Veljeyttä kuvaa Suomen ”saksalaismielisyyden” historiaa ja ilmentymistä sotien välisenä kautena useilla yhteiskunnan aloilla. Olennaista on silti suhde natsismiin ja natsi-Saksan rooliin Suomen ulkopolitiikassa. Tämä jää hämäräksi, vaikka argumentteja puoleen jos toiseenkin tuodaan esille. Paikoittain nousee esille jonkinlainen sympatia saksalaisia kultuuriominaisuukisa kohtaan, joita selitetään luterilaisuudella ja kansanluonteella. 

 

Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta jääkärien vahva asema armeijassa ylläpiti siteitä Saksaan, mutta myöhemmin 1930-luvulla ei ilman ongelmia. Sotaväen päällikön Hugo Östermanin vierailu Saksassa heti Itävallan Anschlussin jälkeen maalis-huhtikuussa 1938 heikensi Suomen ulkopolitiikan uskottavuutta etenkin Neuvostoliitossa. Kirja ei erittele  armeijan Saksan suhdetta syvemmälti, mikä kuitenkin on yksi Suomen ulkopolitiikan ongelmista 1930-luvun lopulla. Vareksen teoksen valossa Suomen ulkopolitiikan ”ongelma” oli vuosina 1919-22 ja 1936-38 sen sijaan ulkoministerinä toiminut Edistyspuoluetta edustanut ammattidiplomaatti Rudolf Holsti.  

 

Vares kuvaa hänen edustaneen Kansainliitto-ajattelua ja ahdasta saksalaisvastaisuutta. Tästä asenteesta kirjoittaa jopa Britannian lähettiläs raporteissaan Lontooseen. Holstin kerrottiin pitäneen saksalaisia syypäinä jopa sisällissotaan. Kyse vaikuttaa olleen huhusta, mutta siinä mielessä Holsti oli oikeilla jäljillä – jos näin ajatteli – että keisarillisen Saksan intressissä oli Venäjän sisäinen sekasorto, jonka edesauttamiseksi Vladimir Leninille järjestettiin Saksan salaisen poliisin avulla turvallinen kuljetus Sveitsistä Pietariin vuoden 1917 keväällä. Lenin ylitti Haaparannan kautta Suomen rajan 15. huhtikuuta ja matkasi hevoskyydillä kahdeksan päivää bolshevikkitoveriensa kanssa kevätlumisen maan läpi Pietariin. On sanottu, että Leninin paluumatka muutti maailmanhistorian pysyvästi. Ei Holsti aivan väärässä ollut.

 

Vareksen täsmällisin kuvaus ulkoministeriksi keväällä 1919 nimitetyn Holstin ajattelusta on sinänsä pätevä. Holstin mukaan voittajavaltiot järjestäisivät maailman uudelleen ja Suomen tuli seurata niitä, liittyä Kanainliittoon ja nostaa Baltian maat ja Puola tärkeimmäksi alueelliseksi viiteryhmäksi myös siksi, että Ranska ja Britannia tukivat niitä. Läntiset järjestelmät vastasivat myös parhaiten parlamentarismin, vapauden ja demokratian arvoja. Holstin mukaan Euroopan rauhaa uhkasivat eniten Saksa ja Venäjä.

 

Saksan ja Venäjän väliin tulisi luoda puskuri- ja puhdistusvyöhyke, cordon sanitaire, jota Ranska ja Britannia tukisivat. Ne vahtisivat Saksaa ja estäisivät kommunismin leviämisen länteen. Holstilla oli selvä strategia, mutta eduskunnassa ulkopoliittista ajattelua kahlitsi sisällissotaan liittyneet näkemykset.

 

Vares jättää tuomatta esille, miten äärioikeiston viha oli johtaa Holstin salamurhaan helmikuussa 1922, mutta viime hetkellä murhan toteuttaja, saksalaismielinen ruotsinkielinen nationalisti Ernst Tandefelt valitsi uhriksi sisäministeri Heikki Ritavuoren, koska Holsti oli Tandefeltin kaukainen sukulainen. Holstin kohtaloksi tuli Varsovassa seuraavassa kuussa allekirjoitettu reunavaltiosopimus, jolta hänen oman hallituksensa pääministeri, J. H. Vennola veti eduskunnan painostuksen seurauksena tukensa. Tämän seurauksena hallitus kaatui ja Holsti palasi diplomaatiksi. Vareksen kuvaus tapahtumista jää vaillinaiseksi. Presidentti K. J. Ståhlberg arvosteli Vennolaa selkärangattomuudesta. Sopimuksessa ei ollut sotilasliittoa koskevaa osaa, mistä oikeisto moitti Holstia. Vareksen mukaan Ståhlberg ei tukenut sotilasliitto-osaa, mikä ei edes kuulunut sopimukseen tässä vaiheessa.

 

Vares kuvaa vakiintuneen kirjallisuuden perusteella Holstin toisen ministerikauden eroon 17.11.1938 liiittyneitä tapahtumia. Vaikka Vares on useissa kohdissa käyttänyt taitavasti analogioita, olisi Holstin eron yhteydessä ollut tilaisuus pohtia kylmän sodan kauden  hybridisodankäyntiä. Esimerkiksi kansanedustaja Georg C. Ehrnroothin poliittinen marginalisointi 1972 oli KGB:n ja sen suomalaisen operatiivin, Päivän Sanomien päätoimittajan Eero A. Santalan yhteistyön tulos. Samalla tavoin Saksan lähettiläs Wipert von Blücher käytännössä savusti Holstin useiden suomalaisten kontaktiensa, ”operatiivien”, kanssa parin vuoden aikana harjoittaman likaamiskampanjan seurauksena. Saksan ulkoministeriön valtiosihteeri Ernst von Weizsäcker välitti disinformatiota Suomen Berliinin lähettiläälle Aarne Wuorimaalle 1.11.1938, jonka mukaan Holsti olisi 26.9.1938 Genevessä esittänyt halventavia arvioita ”valtakunnankanslerista”. Wuorimaa raportoi 7.11. tasavallan presidentille keskustelusta. Holstin esiintyminen tulkittiin kohtalokkaaksi ”diplomaattiseksi harha-askeleeksi”, vaikka Holsti kiisti raportin tiedot välittömästi. Ulkoministeriö ja sen saksalaismieliset virkamiehet uskoivat enemmän Gestapoa kuin omaa ministeriään. Weitzsäcker oli aiemmin huhtikuussa liittynyt natsipuolueeseen numerolla 4814617 ja samalla kenraalitason SS-tehtävään (SS-Oberführer), eikä selvinnyt sodan jälkeen tuomiotta.

 

Ulkoministeriössä tämän blogin tekijän 13.6.2018 pitämässä Studia Generalia -luennossa kumottiin Holstin julkaisemattomiin muistelmiin nojautuen Wuorimaan raportin tiedot täysin paikkansa pitämättöminä saksalaisten disinformaatioina. Niinikään Holstista levitettiin tietoja, että hän olisi väistellyt veroja. Tämäkin väite kumoutui jo parin kuukauden päästä eron tapahduttua. Vares ei ole saanut näitä uusia tietoja käyttöönsä, mikä muuttaisi hänen johtopäätöstensä perusteluja, jos ei itse johtopäätöstä.  

 

Blücher oli noussut samanlaiseen asemaan Helsingin diplomaattikunnassa kuin KGB:n päällikkö Viktor Vladimirov 1970- ja 1980 -luvulla. Tämä loi kielteisen ilmapiirin koko Helsinkiin akreditoituun diplomaattikuntaan. Holsti kuvaa Yhdysvalloista lähettämässään kirjeessä presidentti Risto Rytille alkuvuodesta 1942 Blücherin asemaa 1930-luvun lopulla niin keskeiseksi etteivät muiden maiden lähettiläät enää viitsineet käydä ulkoministeriössä, koska Blücher oli jo hoitanut asiat siellä etukäteen, eikä muiden kanssa käytäviä keskusteluja arvostettu ministeriössä samalla tavoin. 

 

Holstin ero oli Berliinille diplomaattinen voitto. Suomi alkoi Holstin seuraajan Eljas Erkon astuttua Ritarikadulle noudattaa ehdotonta puolueettomuutta, mikä oli käytännössä ”puolueettomuutta Saksan hyväksi”. Missä määrin tämä politiikkamuutos oli ratkaiseva ”diplomaattinen harha-askel”, kun kansainvälinen tilanne edelleen kiristyi, jää arvailujen varaan. Mahdollista on sekin, että Suomi astui natsi-Saksan ansaan, josta se sai maksaa katkerasti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu