Ulkopolitiikka on muutakin kuin karttaan tuijottelua

Tohtori Jukka Tarkan uusi teos Lännen tiellä  – Paasikivestä Niinistöön (Otava, 2018, 287 sivua) tarjoaa jäntevän katsauksen Suomen kansainvälisen aseman kehitykseen J. K. Paasikiven presidenttikauden alkuajoista Niinistön toisen kauden alkuvaiheisiin. Tarkka etsii yhtenäistä linjaa seitsemän vuosikymmenen jaksolta. Tehtävä ei ole helppo.

 

Historiantutkijana ja yhteiskunnallisena kommentaattorina Tarkka kuuluu tasavallan ehdottomaan kärkikaartiin. Hän pelkistää ulkopolitiikan tavoitteeksi ”Suomen asemoinnin lähiympäristöön mahdollisimman vähin vaurioin”. Yksinkertaista, mutta silti niin vaikeaa. 

 

Tarkka arvostelee Paasikiven nimeen vannovia vaikuttajia, jotka eivät ole ymmärtäneet idolinsa ajattelun dynamiikkaa. ”Hänellä oli kuitenkin kuusi turvallisuuspoliittista linjaa pitkän valtiollisen uransa aikana”. Kukin linja oli järkevä ”ainakin hetken”. Paasikivi puolsi ”suopeutta ronskisti käyttäytyvää Neuvostoliittoa kohtaan”, mutta ”kulisseissa haki tukea lännestä, ensin pienin askelin”, kuten Tarkka tulkitsee kiinnostavasti. ”Emme halua kääntyä itään”, kuten Paasikivi selitti 1946 Yhdysvaltojen edustajalle.”Se oli uuden (länsi)polun alku”. 

 

Paasikivi esitteli turvallisuuspoliittinen testamenttinsa 1955 keskustelussa seuraajansa Urho Kekkosen kanssa. Suomen tuli taistella, eikä antautua kuten tshekit ja puolalaiset, jos Venäjä uhkaisi rikkoa sopimukset. Suomen oli taisteltava myös ideologista solutusta vastaan. ”Emme saa hyväksyä, jos venäläiset vaativat meitä samaan uskoon”. Kaikki ei ole mennyt Paasikiven oppien mukaisesti. Tähän ovat syypäitä ne Paasikiven tulkitsijat, jotka torjuvat kaikki linjan muutokset kartan perusteella. ”Rajan pituudessa ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia vaan poliittis-sotilaallisessa asetelmassa”.  Tämä tarkoittaa Suomen Venäjän suhdetta. Sille haluttiin jatkossa opting out, eli oikeus kahdenvälisyyteen EU-jäsenyydestä riippumatta.

 

Tarkka pitää nykyisenä kauhuskenaariona asetelmaa, jossa liittoutumaton Suomi olisi Naton ja Venäjän välissä. Miksi tämä skenaario vaikuttaa mahdolliselta, jää ehkä turhankin vähäisen käsittelyn varaan. Estikö nimenomaan suomettuminen sittenkin ulkopoliittisen uudistumisen? Paasikiven linjan konservatiivinen tulkintahan on seurausta suomettumisesta, toisin sanoen kuvitelmasta, että yya-sopimus  – vaikka se ei ole enää voimassa – oli silti hyvä ja toimiva järjestelmä. Tarkka kirjaa presidentti Martti Ahtisaaren 1998 valtiopäivien avajaisissa pitämän puheen, jossa presidentti ”vahingossa” sanoi totuuden. ”Suomella on ensimmäistä kertaa hyvät suhteet kaikkien naapuriensa kanssa". Lause oli tarkoitettu irtiotoksi yya-litugiasta, mikä aiheutti kuitenkin ankaran arvosteluryöpyn. Lausehan on luettava niin, että ensimmäistä kertaa Suomea ei jonkun naapurin taholta painosteta. Saman olisi voinut Koivistokin halutessaan sanoa, mutta tällöin olisi tullut paljastus, että Neuvostoliitto oli painostanut Suomea, kuten Boris Jeltsininkin mielestä oli tapahtunut. Voiko suomettumisen kieltämisen seurausvaikutuksia lukea tämän päivän ulkopolitiikasta? Kansaedustaja Jaakko Laakso kuvasi sitä Kekkosen perinnön tuhoamiseksi ja Esko Aho ”sammakoksi”. Erkki Tuomioja arvosteli samoin sanoin puhetta vuonna 2018 julkaistuissa päiväkirjoissaan ja suuntasi jälleen kerran kritiikin kärjen tämän blogin kirjoittajaan. Puhe oli kuitenkin tärkeä linjanveto. Ikävä vain, että sen pitäjäkin perääntyi. Tällä oli suurempia seurausvaikutuksia. Yksi lause käänsi ulkopoliittisen linjan takaisin vuoteen 1989. Tarkka ei ulota analyysiään kylmän sodan kauden hybridivaikuttamiseen, mistä 1990-luvun lopulta lähtien on saatu paljon arkistojen paljastuksia käyttöön. Olisi aika kytkeä nämä tiedot kiinteämmin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.  

 

Naton kannatus on Suomessa 20 prosenttia, joka on suurin piirtein yhtä korkea kannatus kuin Venäjällä. Kansalaismielipidettä ei ole huollettu niin, että kansalaisilla olisi edes oikea kuva Natosta ja sen historiallisesta merkityksestä. Kylmän sodan aikana iskostui näkemys, että Nato on kylmän sodan pääsyyllinen. Niinistö on jopa vedonnut puoluejohtajiin 2015 eduskuntavaalin alla, ettei turvallisuuspolitiikasta vaalien alla keskusteltaisi, koska siitä vallitsee yhteisymmärrys. Esimerkkinä oli Ruotsi, jossa tällainen moratorium on ollut perinne, vaikka tuskin enää.

 

Suomen kannalta yhtä paha olisi asetelma, jos Ruotsi jäisi Naton ulkopuolelle Suomen siihen liityttyä. Lännen tiellä on painava argumentti, miksi Suomen olisi tullut liittyä Natoon viimeistään Baltian maiden vanavedessä 2004. Tarkka ei hyväksy myöskään väitettä, että Venäjän reaktion pelon takia ei enää tulisi harkita jäsenyyttä.

 

Tarkka asettaa toivonsa presidentti Sauli Niinistöön. Hän kuvaa sarkastisesti, miten Suomi rakentaa laajaa kumppanuutta Naton kanssa, mutta kieltäytyy solmimasta sen kanssa jäsenyssopimusta. Ollaan kaiketi vapaassa suhteessa mieluummin kuin aviossa. Tarkalta ei heru ymmärrystä, mikäli Nato-jäsenyys jäisi puolitiehen, jolloin lopputulos olisi jonkinlainen ”Fin-Nato”, kuten aikanaan oli Fin-Efta. Kirjoittaja huomaa ulkopoliittisen keskustelun heikon tason, mistä hän syyttää lähinnä eduskuntaa. Hän vetoaa puolueisiin, että ne valitsisivat ehdolle ulkopolitiikan osaajia, ei vain ”kauniita ja rohkeita” tai puoluejohtajien käsin poimimia myötäilijöitä. 

 

Tässä yhteydessä olisi voinut kirjoittaja arvioida myös ulkoministeriön kehitystä. Myös siksi, että hän on toiminut pitkään Max Jakobsonin työtoverina EVA:ssa. Onko diplomatiassa liikaa panostettu kaukaisten kriisien ratkomiseen ja jätetty lähiympäristö vähemmälle huomiolle? Onko strateginen ohjauskyky rapautunut ulkoministeriössä? Tarkka kaipaa ulkopoliittista johtajuutta, mikä ei ole mahdollista ilman vahvojen asiantuntijoiden panosta. ”Johtajuuden tärkein rakennetekijä on asiantuntemus”. Pätevästi muotoiltu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu