Alpo Rusi

Suomettuminen ei vain historiaa - sen jatkokertomus menossa

Professori Alpo Rusin esitelmä
Mikkelin klubi, Maaherrankatu 13
27.4.2018 klo 18:00

Viron edesmennyt presidentti Lennart Meri korosti aikanaan, ettei menneisyyden hallinta ole koskaan täydellistä, mutta siihen tulee aina pyrkiä. Meidän onkin syytä avata myös menneisyyden kipeät kohdat.

Historiassa on onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia. Usein on kuitenkin niin, että vasta aika tekee tehtävänsä. Olemme vasta viime aikoina havahtuneet käsittelemään vuoden 1918 tapahtumia hakemalla katastrofille uusia näkökulmia. Olemme keskittyneet tähän saakka hoitamaan haavoja. Nyt voimme tunnistaa sodan syyt ja aloittajat.

Leninin merkitystä on korostettu, koska hänen johtamansa kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden jouluun viimeisenä päivänä 1917. Tämän takia vähemmälle huomiolle jäi se, että neuvosto-Venäjän johtajat olivat luottavaisia, että suomalaiset sosiaalidemokraatit tekisivät pian itse vallankumouksen, mikä säilyttäisi Venäjän ja Suomen siteen kiinteänä.

Näin melkein tapahtui ja hinta oli kova. Kansakunta jakautui, mutta ei niinkään omasta syystä, kuten on meihin iskostettu. Sosialidemokraattien väkivaltainen vallankaappausyritys ei olisi syntynyt ilman ulkoista vaikutusta, toisin sanoen ilman bolshevikkien apua. Kaappausyrityksen johtajiin kuulunut Otto-Wille Kuusinen lähti 1939 siitä, että Talvisodassa viedään loppuun vuonna 1918 alkanut kumous. Läheltä piti.

Vaikka Suomen onnistui torjua puna-armeijan strateginen isku kesällä 1944 ja rauha saatiin aikaiseksi myöhemmin syyskuussa, maan geopoliittisesta asemasta kehkeytyi tuskallisen vaikea. Kansainvälinen liikkumatila oli rajallinen sekä Pariisin rauhansopimuksen että YYA-sopimuksen seurauksena. Oli opittava elämään rautaesiripun varjossa. Kuten J. K. Paasikivi kirjasi päiväkirjaansa 1946: "Suomen politiikka ei saa koskaan mennä Neuvostoliittoa vastaan". Tämä ei estänyt Suomea monin eri tavoin tekemästä välttämättömyydestä hyvettä. Vientiteollisuuden edut turvattiin lännessä, kun vastapainoksi kehitettiin poliittista idänkauppaa. YYA-sopimuksen johdannosta äkättiin muotoilu, joka antoi mahdollisuuden pyrkiä puolueettomuuteen. Taka-ajatus oli säilyttää maan kuuluminen länsiyhteisöön. Kansainvälisen liennytksen ovista mentiin sisään milloin se oli mahdollista. Näin saatiin Porkkala takaisin 1955 ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin isännöitiin ETYK-huippukokousta Helsingissä.

Mutta toinen ovi johti lähemmäksi Neuvostoliiton etupiiriä. Yöpakkaset 1958 ja noottikriisi 1961 luettiin lännessä oikein: Suomi oli ajautumassa pysyvästi Neuvostoliiton etupiiriin, kun Kreml kykeni sotkeutumaan Suomen sisäisiin asioihin. Suomettumisen käsite syntyi kuitenkin Länsi-Saksassa 1960-luvulla, kun maassa syntyi pelkoja, että valtaan nousemassa olleiden sosialidemokraattien uusi idänpolitiikka, Ostpolitik, johtaisi "suomettumiseen", Finlandisierungiin, jolla tarkoitettiin vähittäistä alistumista Neuvostoliiton pitkän aikavälin tavoitteisiin. "Kun annat pirulle pikkusormen, se vie koko käden". Suomettuminen kehittyi vuosien varrella omaksi kulttuuriksi, johon kuului itsesuomettuminen. On sinänsä ymmärrettävää, että käsitteen torjumisesta tuli jatkossa keskeinen osa maan virallista diplomaattista strategiaa, jota työtä allekirjoittanutkin alkoi tehdä helmikuun alusta 1973 ulkoministeriössä.

Suomalaisen poliittisen eliitin ja Itä-Euroopan tiedustelun palveluksessa toimineiden diplomaattien yhteydenpidosta on laajasti aineistoja. Niiden perusteella etenkin vasemmistopuolueissa, mutta myös porvaripuolueissa, oli halua harjoittaa kanssakäymistä näiden peitediplomaattien kanssa intensiivisemmin, kuin virallisesti oltiin valmiita myöntämään. Tämä oli suomettumisen ydin. Kuten entinen pitkäaikainen Suomen asioita hoitanut neuvostodiplomaatti Juri Derjabin totesi lokakuussa 2012 Helsingin Sanomissa: "Suomettuminen oli kaksisuuntainen latu. Monet suomalaiset käyttivät Kremlin-korttia omiin etuihinsa". Hyvin diplomaattisesti todettu. Vähemmän diplomaattisesti hän kommentoi KGB:n Helsingin päällikkönä toiminutta kenraali Viktor Vladimirovia, jota hän kuvasi viekkaaksi, joka ajatteli voivansa mennä Suomessa läpi mistä tahansa ovesta. Näin myös usein tapahtui.

Urho Kekkonen - ollaan hänen roolistaan suomettumisen syntymisessä mitä tahansa - toivoi, että Suomen ei idän ja lännen konfliktissa tulsi ajautua tilanteeseen, jossa sen olisi otettava kantaa idän,  siis Neuvostoliiton puolesta länttä vastaan. Ranskan presidentti Charles de Gaulle arvioi 1960-luvun puolivälissä kansainvälisen järjestelmän kehittyvän kolmen pilarin varaan. Hän pelkäsi sekä Saksojen yhdistymistä että Yhdysvaltojen dominointia. Pariisin ja Moskovan tuli yhdistää intressinsä. Niiden rinnalla Euroopasta irrotettu Yhdysvallat ja  nouseva Kiina olisivat kaksi muuta järjestelmän pilaria. Kekkonen oli toivonut, että nimenomaan Ranska tasapainottaisi Euroopassa Yhdysvaltojen valta-asemaa, ja estäisi Saksojen yhdistymisen, mikä oli kirjattu YYA-sopimukseen uhkakuvana. Tshekkoslovakian miehitys 1968 ja Pariisin mellakat kaatoivat de Gaullen suurpoliittiset visiot. Yhdysvallat pysyi Euroopan turvallisuuden takaajana Vietnamin sodasta huolimatta.

Suomessa de Gaullen strategialla oli kannattajia vielä myöhemminkin. Ranskassa 1960-luvulla työskennellyt Kalevi Sorsa esitti merkittävää roolia, kun SDP ja Sosialistinen Internationaali loivat yhteyksiä Moskovaan. Neuvostoliitto sai 1970-luvun alussa läpi yhden tavoitteensa, kun Suomi de facto luopui vähitellen puolueettomuuspolitiikasta, jonka päätavoite oli ollut estää maan ajautuminen Moskovan etupiiriin. Diplomaatti Max Jakobsonin syrjäyttäminen presidentin neuvonantajien joukosta oli tämän käänteen yksi seuraus.

Neuvostoliiton asemien vahvistuminen oli osin seurausta sisäpoliittisesta valtataistelusta, kun sosialidemokraait onnistuivat Kalevi Sorsan johdolla rakentamaan omat luottamukselliset suhteet Kremliin. Hänet oli valittu 1969 puoluesihteeriksi ainakin osittain KGB:n aktiivisien toimenpiteiden avulla ja symbolisesti ilman äänestystä. Neuvostoliitto menestyi sisäpoliittinen kentän hajottamisessa muutoinkin, koska oikeastaan kaikki puolueet jakautuivat sen suhteen, miten läheiset niiden suhteet olivat Moskovaan. Tämähän johti myös presidenttipeliin, kun Moskova pystyi sotkeutumaan kaikkiin presidentinvaaleihin vuoteen 1994. Helmikuussa 1972 useat puolueen kansanedustajat allekirjoittivat kommunistien esittämän "Rauhan lain", joka olisi kriminalisoinut neuvostokritiikin. Myöhemmin lokakuussa kansanedustaja Erkki Tuomioja vuoti Zavidovo-asiakirjan tiedot lehdistölle, minkä tavoitteena oli sabotoida tekeillä valmiiksi ratifioitu EEC-vapaakauppasopimus. SDP harjoitti aktiivisesti "rinnakkaisulkopolitiikkaa" kommunistien tuella, jonka tavoitteena oli lähentää kommunisteja ja sosialidemokraatteja kansainvälispoliittisissa kysymyksissä. Nämä tekijät lisäsivät lännessä spekulaatioita Suomen asemasta. Erityisen kiitoksen Sorsa sai Moskovasta kun Neuvostoliitto kävi kampanjaa Naton keskimatkan ohjusten sijoittelua vastaan 1980-luvun alussa.

Vakava asia on se, että kylmän sodan jälkeen laiminlyötiin suomettumisen perusteellinen selvittäminen. Verukkeita on kuultu. Selvitystehtävän laiminlyöntiä sävytti vaikenemisen kulttuuri. Onneksi nuoremmassa poliittisessa sukupolvessa on tapahtumassa muutos. Kansanedustaja Elina Lepomäki toteaa eilen julkaistussa teoksessaan Vapauden voitto osuvasti: ”Suomen lähihistoria on edelleen avaamatta, mikä selittää lukuisia lukkoja nykyisessäkin keskustelukulttuurissamme.” Tämä on estänyt usein järkevän keskustelun turvallisuuspolitiikasta.

Suomen poliittisen eliitin yhteydenpito itätiedusteluihin laajeni 1940-luvulta aina kylmän sodan päättymiseen saakka. Jukka Seppisen teosten perusteella vuonna 1955-60 Helsingissä toiminut Viktor Vladimirov aloitti niin sanotun kotiryssäjärjestelmän kehittelyn laaajentamalla sen järjestöihin, puolueisiin ja ammattiliittoihin. Myöhemmin 1970-luvulla etenkin tiedotusvälineet olivat värväystoiminnan kohteena. Aleksi Mainion tutkimusten mukaan Ylen pääjohtaja Erkki Raatikainen oli Supon arvion mukaan KGB:n "korkean yhteysluokan kontakti", jonka nähtiin luovuttaneen papereita KGB:n upseerille 1973. Raatikainen iskosti nähtävästi Yleen suomettumisen kulttuurin, josta se ei ole päässyt irti kokonaan vielä vuonna 2018. Kommunistit olivat sekä värväreitä että värvättyjä: aidosti viides kolonna. KGB:n vuonna 1982 elokuussa antaman ohjeistuksen mukaan suomalaisia operatiiveja oli puolueissa, talouselämässä ja lehdistössä. Vasili Mitrohinin KGB-arkistojen mukaan Supon päällikkönä 1972-78 toiminut Arvo Pentti oli KGB:n kontakti "Mauri". Oliko Supossa KGB:n myyrä, on siten asia, joka tulisi selvittää perusteellisesti. Supo ei oman 1979 tekemän selvityksen mukaan voinut valvoa poliittista vaikuttamista resurssipulan takia. Presidentti Mauno Koivisto lakkautti erikseen kommunistien seurannan 1982, mikä tuskin oli edesmenneen presidentin viisaimpia ratkaisuja, mikä käy ilmi paljastuneista vakoilutapauksista. KGB oli valittanut vuosia, että Supo seuraa perusteetta SKP:n toimintaa.

Vaikenemisen ja vaientamisen kulttuuri on kantanut hedelmää. Esimerkkinä otan kuuluisaksi tulleen niin sanotun "Tiitisen listan" ja peittelyn. Kyse oli Saksan liittotasavallan tiedustelun BND:n keväällä 1990 Suojelupoliisille antamasta listasta suomalaisista, joita "epäillään yhteistyöstä DDR:n Stasin kanssa", kuten asiakirjan otsikko oli muotoiltu suomeksi. Listan oli valmistellut Stasin viimeinen residentti, asemapäällikkö, eversti Ingolf Freyer, joka oli alkuvuodesta 1986 marraskuun alkuun 1989 toiminut 1. lähetystösihteerinä peitenimellä Hans Pfailer. Supon aiempi päällikkö Seppo Tiitinen on myöntänyt ettei hänen virastonsa tiennyt, kuka oli Stasin asemapäällikkö. En kuitenkaan jaksa uskoa, että tämä on koko totuus.

Pfailer ja hänen sijaisensa lähetystöneuvos Gerhard Maget olivat vuodesta 1986 joka toinen kuukausi Tehtaankadulla tiedustelupäälliköiden kokouksessa, missä he koordinoivat KGB:n aseman johdon kanssa vakoiluun ja aktiivisiin toimenpiteisiin liittyneitä tietojaan. Usein arvioitiin kontaktien luotettavuutta ja saatujen tietojen merkitystä. Listalla oli noin kaksikymmentä nimeä. Magetin mukaan Stasilla oli kuiten enemmän suomalaisia informantteja ja värvättyjä agentteja muurin murtuessa. Kyse ei ole voinut olla mitättömästä vihjelistasta, koska Freyer loikkasi länteen lähdettyään Helsingistä. Hän on saattanut olla kaksoisagentti jo Helsingin kaudella. Miksi hän olisi näiden koordinaatiokokousten jälkeen antanut jonkinlaisen vihjelistan? Hän antoi listan henkilöistä, joiden hän arvioi olevan turvallisuusongelma sekä Suomelle että Saksalle.

Tiitisen listan nimistä on vuodesta 2002 vihjailtu kaikenlaista. Saamani vahvistusten perusteella lista oli tasavallan presidentin ja hänen kabinettinsa tarkastelussa syksyllä 1999, jolloin olin jo lähtenyt tuleviin tehtäviini Brysseliin. Tiedot asiakirjasta ja sen käsittelystä sain 2002 tällöin kabinetissa työskenneeltä henkilöltä jouduttuani perusteettoman esitutkinnan ja sen tahallisen vuotamisen kohteeksi. Tietokirjailija Jarmo Korhosen kanssa saimme selville, että listalla on toistakymmentä Supon vastavakoilun informanttia, mikä selittää, miksi Ratakatu katsoo listan julkistamisen vaarantavan kansallista turvallisuutta. Listalla oli myös Kalevi Sorsa, mikä niinikään selittää, että sen julkaisu oli mahdotonta poliittisista syistä. Käytännössä menettely kuitenkin suojelee myös vakoilua lain kouralta.

Teoksessa Kremlin jalanjäljet olemme Jarmo Korhosen kanssa osoittaneet, että allekirjoittaneeseen kohdistettu esitutkinta vuotoineen oli harkittu maineen vahingoittamisoperaatio. Vuodot käynnistettiin keväällä pääministeri Lipposen kabinetista, tietenkin pääministerin luvalla ja toimeksiannosta. Tarkoituksenani oli asettua ehdolle eduskuntaan vuoden 2003 vaaleissa ja mahdollisuuksiani tulla valituksi pidettiin hyvinä. Olin valmis uran vaihtoon voidakseni hyödyntää kokemuksiani yhteiskunnan hyväksi, mutta myös siksi, että ulkoministeriössä saamani kohtelu oli asiatonta. Tekaistulla esitutkinnalla ja sen vuotamisella ehdokkuuteni haluttiin estää. Arviomme on, että taustalla vaikutti sekä ulkopolitiikka että lupaukseni tarttua suomettumiseen, toisin sanoen piilokorruptioon. Vuodon jälkeen tasavallan presidentti Tarja Halonen henkilökohtaisesti astui julkisuuteen YLE:n Lauantaiseurassa syyskuussa 2002 voidakseen vahvistaa syyllisyyttäni. Supo oli väline syyllistämisessä, mutta ongelmana oli se, ettei rikosta löytynyt. Supo oli myös hajalla, koska useimmat päällikkötason poliisit tiesivöt esitutkinnan perustuneen vain oletuksille, ei näytöille. Lisäksi kyse oli veljestäni ja hänenkin kodalla suhteellisen harmittomasta tietolähdetoiminnasta 40 vuoden takaisessa Suomessa.

Vuoden 2002 tapahtumia tulisi voida arvioida laajemassa viitekehyksessä. EU:n sisämarkkinoilla toimivalla Maltalla murhattiin vajaa vuosi sitten toimittaja Daphne Galizia, joka oli paljastanut maassa laajalle politiikkaan levinneitä korruptiotapauksia, joihin liittyy sekä Venäjän että Azerbaidzanin maassa harjoittama rahanpesu ja poliitikkojen voitelu. Nyttemmin on saatu selville, että Azerbaidzanin rahakas eliitti on jo vuosia pitänyt pankkitilejä saarella toimivassa Pilatus-pankissa rahanpesutarkoituksessa. Maan poliittisen eliitin epäillään hyötyneen azerirahoista. Tutkimusta on vaikeutettu myös siksi, että maan poliisi ja oikeuslaitos ovat poliittisesti hallituksen kontrollissa. Venäläinen raha puolestaan on sotkeutunut maan mediaomistuksiin. Kokonaisuus on otollinen korruptiolle ja hybridivaikuttamiselle. Galizian kohtelussa ja motiiveissa on samoja elementtejä kuin mistä oli kysymys, kun Supo aloitti vuotamiset ja tekaistun esitutkinnan allekirjoittaneesta 2002. En ollut journalisti, vaan entinen presidentin neuvonantaja. Oikeuslaitos petti, syyttäjä teki yhteistyötä Supon kanssa, jota taas komennettiin - kuten poliisiylijohtaja Reijo Naulapää minulle sanoi - maan hallituksesta käsin. Päämediat olivat vallan sylikoiria, eivät vallan vahteja. Supoa valvova eduskunnan ulkoasianvaliokunta puolestaan uskoi Supon tarinat sellaisenaan.

Itä-Saksan Stasia koskevat Tiiitisen lista ja ns. Rosenholz-aineistot ja erilaiset KGB-tiedostot osoittavat, että 1980-luvun lopussa kyse oli jopa noin sadasta suomalaisesta, jotka ovat harjoittaneet salaista yhteistyötä ja osan kohdalla sitoumusasiakirjaan perustuvaa agenttitoimintaa näiden vieraiden tiedustepalvelujen hyväksi. Tiitisen lista oli lähetetty katsottavaksi presidentin kansliaan tiedolla, että asianomaisiin kohdistuu tutkinta mahdollisesta vakoilusta. "Kovia nimiä. Katsotaan mitä tapahtuu", kuten presidentti totesi. On kysyttävä, miksi Supon johtaja lähetti listan presidentille vasta syksyllä 1999 eikä jo heti 1994, kun tämä astui virkaansa? Toisekseen miten on mahdollista, että lista on suljettu KHO:n päätöksellä vuoteen 2050 ilman, että on annettu selvitystä, miten mahdollinen vakoilututkinta on toteutettu? On erityisen valitettavaa, että listaa on Supon ja muidenkin viranomaisten toimesta kommentoitu harhaanjohtavalla tavalla. Käsillä olevien tietojen pohjalla listalla oli henkilöitä joiden on voitu katsoa harjoittaneen jopa törkeää vakoilua, eikä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa edes tavallisen vakoilun vanhenemiskynnys ollut ylittynyt. Missä määrin ylin valtiojohto on vastuullinen Supon ratkaisuista, on kysymys, joka tulisi selvittää. Joka tapauksessa Supo raportoi heille jo varhain, paljon ennen esitutkinnan alkamista, itse asiassa perättömistä ilmiannoista epäilyistä, joten esitutkintaa tuskin voidaan aloittaa tai lopettaa ilman valltiojohdon mielipidettä.

Entisen kansanedustaja Jaakko Laakso oli yksi 2000-luvun alussa tutkinnassa ollut epäilty. Hän oli ollut KGB:n luottamuksellinen kontakti "Jan" 1973-76 ja sen jälkeen toisen residentuuran, Stasin, palveluksessa, mistä tutkinta oli aloitettu. Laaksoon liittyvä tutkinta lopetettiin, eikä mitään vuotoja ilmennyt. Päinvastoin hän osallistui 2003 eduskuntavaaliin ja menestyi. Hän oli Nato-vastaisen kampanjoinnin päävoima eduskunnassa. Vuoteen 2011 kansanedustajana ja Euroopan Neuvoston Suomen valtuuskunnassa toiminut Laakso on nyt epäiltynä korruptiosta, lahjusten vastaanotosta. Kyse on Azerbaidzanin presidentin hallinnosta, jonka kanssa hän on ollut konsulttiyhteistyössä ainakin Euroopan Neuvostoon liittyvissä kysymyksissä. Tarkoitus on ollut, että neuvoston kunniajäsen Laakso yrittäisi neuvostossa lievittää Azerbaidzaniin liittyviä syytöksiä. Neuvoston tutkimus siirtyy nyt Suomen eduskunnan arvioitavaksi Laakson osalta.

Suomettuminen on ollut jälleen esillä kansainvälisessä mediassa, kun esimerkiksi edesmennyt geopolitiikan huippuasiantuntija Zbigniev Brzezinski pohti, millaisen turvallisuuspolitiikan avulla Ukraina tai Georgia  voisivat ratkaista vaikean Venäjä-suhteensa. Hän suositteli niille suomettumista. Se, että suomettumista käytetään tällaisissa yhteyksissä myönteisenä vaihtoehtona, on ainakin osin seurausta siitä, että emme ole Suomessa selvittäneet suomettumista riittävästi. Kyse on Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin liitettävissä oleva ongelma, ei ongelman ratkaisu sen paremmin Suomelle kuin Ukrainallekaan.

Vaikuttiko suomettuminen vielä Suomen ulkopolitiikkaan kylmän sodan jälkeenkin? Vaikka suoraa yhteyttä ei saataisikaan helpolla selville, tapahtui vuoden 2000 presidentin vaihdos tavalla, joka edellyttää jatkossa parempia tutkimuksia kuin ne, joita nyt on saatavilla. Ulkopolitiikalla oli merkittävä rooli, kun presidenttiä vaihdettiin vuonna 2000. Toimittaja Lauri Karénin teos Aatos Erkosta osoittaa, miten hän uskoi Vladimir Putinin perustavan Venäjälle länsimaisen demokratian, jonka takia EU:n tuli olla Venäjän aito kumppani.

Naton laajennus esti Erkon mukaan tämän, mistä hän, "yksityinen valtiomies", kävi Washingtonissa moittimassa Yhdysvaltojen ulkoministeriön korkeinta virkamiesjohtoa talvella 2000. Aleksi Mainion teoksessa Erkon kylmä sota osoitetaan, miten Erkko piti aktiivisesti yhteyttä KGB:n johtohenkilöihin 1970- ja 1980-luvulla Helsingissä. He onnistuivat luomaan vaikutelman, että Neuvostoliitto uhkasi miehityksellä, mikäli presidentinvaaleissa ei tulisi valituksi henkilö, johon Kremlillä on suora ja luottamuksellinen yhteys. Kyse oli disinformaatiosta, jonka levittäminen kuului KGB:n tehtäviin.

Erkon 1990-luvun lopulla omaksuman käsityksen mukaan "Venäjä on hyväksyttävä supervaltana, jos ei muista syistä, niin ainakin sen läheisyyden, koon, nykyisyyden ja tulevaisuuden takia". Kirja lainaa ulkoministeri Tarja Halosta, joka joulukuussa 1999 vakuutti, että "venäläiset ovat eurooppalaisia ja heidän pitäisi olla yhteistyössä eurooppalaisessa perheessä". Ei ollut sattuma että Erkko ja Helsingin Sanomat kuten myös YLE tukivat Tarja Halosta presidentiksi. Oli luotu vaikutelma, että presidentti Martti Ahtisaari oli tuhonnut Kekkosen perinnön, kuten kansanedustaja Jaakko Laakso totesi monen muun kansanedustajan säestyksellä eduskunnassa helmikuussa 1998. Erkon lailla Halonenkin arvosteli Baltian maiden Nato-hanketta julkisuudessa. Kysyn kuitenkin, onko tässä Venäjää ymmärtävässä asenteessa ollut kyse suomettumisesta, sen jatkokertomuksesta, toisin sanoen jo kylmän sodan aikana syntyneestä pelonsekaisesta myöntyväisyydestä?

Euroopan ja Venäjän kumppanuus on vaikeuksissa ja siirtymässä tulevaisuuteen. Tässä suhteessa Erkonkin ennuste meni väärin. Krimin miehitys on muodostumassa pysyväksi kumppanuuden esteeksi. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on halukas siksi syventämään transatlanttista kumppanuutta. Suomelle tällä on merkitystä. Ranska ei toista de Gaullen virhettä.

Entisen pääministerin Esko Ahon Venäjän suurimman ja valtion omistaman Sberbankin hallintoneuvostoon siirtymisen yhteydessä nousi esille hänen sopivuutensa. Pankin edustajat korostivat hänen aiempia valtiollisia tehtäviä rekrytoinnin perusteluissa. Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että Aho rekrytoitiin valtiollis-poliittiseen asiantuntijatehtävään. Nimityksestä ehkä taustatietoja saanut Helsingin Sanomat kuvaili (19.3.2016) Suomen entisen pääministerin roolia pääkirjoituksessa niin, että "Aho ei ole liikkeellä yksityisenä konsulttina", koska "hän on suomalaisen elinkeinoelämän Venäjä-suhteiden keskeinen veturi". "Ajatus on, että Aho hoitaisi suhteita niin pitkälle, että seuraavalla tasolla olisivat enää presidentit".

Lehti katsoi Ahon johdolla toteutettavan "elinkeinoelämän epävirallisen diplomatian tasapainottavan lännen tiukkaa Venäjän politiikkaa". Lehden muotoilu on mielenkiintoinen. Tarvitseeko suomalainen elinkeinoelämä esimerkiksi Kiina-suhteidensa keskeiseksi veturiksi entistä pääministeriä? Tuskin, vaikka valtiojohto onkin edustanut elinkeinoelämää menestyksellä eri puolille maailmaa suuntautuneilla vienninedistämismatkoilla. Onko Suomen elinkeinoelämän kannalta viisasta tasapainottaa, toisin sanoen heikentää lännen tiukkaa Venäjän politiikkaa. Eikö tässä oteta melkoisia riskejä varsinkin kun Sberbank on laitettu Yhdysvaltojen sanktiolistalle?

Entinen pääministeri Paavo Lipponen on puolestaan ollut Venäjän valtion omistaman Gazprom-yhtymään kuuluvan Nord Stream -kaasuputkihankkeen konsultti vuodesta 2008. Suomen hallitus on antanut nyttemmin luvan myös toisen kaasuputken, Nord Stream 2:n vetämiselle Suomen talousvesialueen läpi, koska uudenkaan putken ei katsottu olevan ympäristöongelma. Saksan liittokansleri Angela Merkel on ehkä yllättäen asettanut Nord Stream 2-hankkeelle kuitenkin uusia ehtoja. Muualla Itämeren alueella hanketta ei enää tueta ja monissa EU-maissa sitä pidetään jopa turvallisuuspoliittisena riskinä. Saksassa Gazpromin ja nyttemmin Rosneftin hallintoneuvoston puheenjohtajana toimivaa entistä liittokansleri Gerhard Schröderiä arvostellaan näistä konsulttitehtävistä. Suomessa Lipponen on säästynyt arvostelulta lähes kokonaan, vaikka NS2 haittaa EU:n energiaunionin kehittämistä ja on heikentänyt Itämeren alueen turvallisuutta. Hankkeesta ei hyödy Suomi, vaan ainoastaan Lipponen taloudellisesti.

Gazpromin pääjohtaja Alexei Miller on nyt myös uusimmalla sanktiolistalla. Hänen katsotaan toimineen pahantahtoisesti Yhdysvaltoja vastaan. Tämä aiheuttanee oikeudellisia ongelmia ainakin Gazpromin eurooppalaisille kumppaniyhtiöille, kuten Reuters arvioi tuoreeltaan. Voidaan tietenkin myös kysyä, aiheuttaako Milleriin kohdistunut pakote ongelmia myös yhtiön länsimaista palkatuille konsulteille, joilla on ollut aiemmin korkea valtiollinen asema. Ainakaan sanktioiden laajentuminen koskemaan heidän työnantajiaan ei ole ongelmatonta. Edesmennyt amerikkalainen Venäjän asiantuntija Karen Dawisha on teoksessa Putinin kleptokratia todennut, että esimerkiksi Nord Streamiin kytketyt entiset länsipoliitikot ovat osa Kremlin korruptiivista toimintaa geopoliittisten etujensa ajamisessa.

Ulkopolitiikassa on aina sekä virallisia että epävirallisia kanavia. Taloussuhteissa raja poliittisiin intresseihin on usein myös kuin veteen piirretty viiva. Venäjä on nyt kuitenkin monessa asiassa Suomen ja EU:n sekä Yhdysvaltojen kannalta kasvava turvallisuuspoliittinen ongelma. Taloudelliset vastatoimet ovat poliittisia aseita. Voiko lännen tiukkaa Venäjän politiikkaa tasapainottamaan tarkoitetusta ”epävirallisesta diplomatiasta” seurata Suomelle poliittisia, ei vain taloudellisia riskejä? Missä määrin suomettuminen on saamassa jatkokertomuksen, tällä kertaa taloussuhteiden vedossa?

Krimin miehityksen jälkeen Saksan liittotasavallan hallituksen politiikkaa on seurattu erityisen tarkasti. Etenkin monissa Nato-maissa on kiinnitetty huomiota siihen, että Saksa on eri vaiheissa korostanut, miten ongelmat Venäjän kanssa voidaan aina ratkaista diplomatialla. Nord Stream 2 -hanke on myös eristänyt Saksaa. Maan puolustusbudjetti on jäänyt jälkeen Naton jäsenmaille asetetuista tavoitteista, mistä Yhdysvallat on tyytymätön. Suomi on puolestaan jättäytynyt Naton jäsenyyden ulkopuolelle, eikä ilman Venäjän vaikutusta. Saksaa pidetään Yhdysvalloissa turvallisuuspoliittisena vapaamatkustajana. Tähän saattaa vaikuttaa tosin myös se, että Saksa ei ole YK:n turvallisuusneuvostonpysyvä jäsen, joiden velvollisuudet ovat suuremmat sotilaallisessa kriisinhallinnassa.

Viime päivinä on Saksan julkisessa sanassa kuitenkin pohdittu, onko maa enää edes luotettava länsimaa, kun mielipidetiedusteluissa enemmistö kansalaisista katsoo, että Yhdysvaltojen presidentti on maan kannalta suurempi uhka kuin Venäjän presidentti ja kansleri Angela Merkel on maan talouseliitissä vahvana vaikuttavien Venäjä-ymmärtäjien vietävissä. Onko Saksa näin ollen suomettumassa? En tähän ryhdy vastaamaan, mutta kysyn kuitenkin. Suomessa on sen sijaan menossa suomettumisen jatkokertomus, jonka seuraavia vaiheita turvataan vaikenemisen kulttuurin sementoinnilla, missä valtakunnan päämedioilla YLE:llä ja Helsingin Sanomilla on keskeinen tehtävä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

23Suosittele

23 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (34 kommenttia)

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Minusta on älytöntä, että suomalaiset itse ovat omaksuneet tällaisen, kai alunperin saksalaisen toimittajan kehittämän halventavan käsitteen.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Kuten laulussakin sanotaan, niin on erittäin tärkeää että "rumasana sanotaan niin kuin se on..."

Vahva ja tärkeä kirjoitus Rusilta.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Siinäpä se, ei oma nimeään ole syytä käyttää rumasti.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Hieno kirjoitus Rusilta. Suomen lähihistoria odottaa tutkijoitaan vieläkin!

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Niinpä. Suomettuminen ja erityisesti Venäjä on se olohuoneessamme riuhtova juopunut elefantti, jota osa kansastamme ei ole näkevinään ja osa tyytyy toteamaan että "se nyt vaan on tommonen"...

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Suomettuminen on kuin sairaskertomus taudista, mistä ei ehdi toipua elämänsä aikana. Vaikka maailma muuttuu, liturgia pysyy ja sanasta voimansa saava usko säilyy ja siirtyy isältä pojalle.

Mantrat elävät sitkeästi, eikä kenelläkään tunnu olevan tahtoa miettiä, onko 50 v. sitten opitussa liturgiassa perää ollut ollenkaan vai onko tyhmyydet järkiperäistänyt puhe nykypäivänä paikkansa pitävää enää muutoin.

Rauhanpuolustajat valjastivat 65 vuotta sitten rauhan aatteen kommunismia palvelemaan ja tarkoittamaan samaa kuin Naton ja lännen vastustaminen. Vielä tänäkin päivänä vasemmisto vastustaa ainoaa järjestöä, joka rauhaa maailmassa puolustaa.

Suomessa on toinen suomettumisenaika käynnissä syvenevässä vaiheessa, mutta Saksassa ehkä vasta ensimmäinen kunnollinen. Saksa uustraumatisoitui DDR:n kaaduttua. Ennen olivat nöyriä länteen. Nyt itään sekä länteen.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Mitä varten tuollaiselle käsitteelle ei ole keksitty parempi suomennos. Miten suomalainen olisi muka suomettunut?

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Mistä SKP:n kahtiajako ja puolueen hajoaminen sai alkuunsa? Oliko KGB:llä sormensa pelissä? Oliko joillakin tahoilla etua hajomisesta? Oliko molemmat puolet neuvostomyöntyväisiä vai pelkästään taistolaiset? Mitkä olivat Sinisalon yhteydet?
Epäilemättä tutkittavaa riittäisi. Kiinnostavan keskustelun on estänyt ennenkaikkea stereotyyppinen leimaaminen.

Mitä tarkoittaa että Kalevi Sorsa valittiin "symbolisesti".

Rauhanpuolustajat taistelivat rauhan puolesta yhdessä niin kommunistien kuin demareiden hippien ym kanssa. Ympäri maailmaa marsittiin osoittaen mieltä Vietnamin sotaa vastaan.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

"Symbolisesti ilman äänestystä" viitannee siihen, että Pekka Korvenheimo, Pauli Burman ja muut ehdokkaat vetäytyivät vuoden 1969 puoluesihteerinvaalista, kun Rafael Paasio ilmoitti, että Unescossa pätevöitynyt Kalevi Sorsa olisi sopiva valinta.

Kyllähän Sorsa tietysti venäläisiäkin diplomaatteja tunsi, mutta hänen tulkitsemisensa KGB:n ehdokkaaksi on aika lennokasta. Vuonna 1994 äänestin kuitenkin itse Ahtisaarta kolme kertaa: ensin Sorsaa, sitten Väyrystä ja lopulta Rehniä vastaan.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Missä kokouksessa Sorsa valittiin puoluesihteeriksi? Minulla on joku muistikuva, ette olen ollut mukana hyvän ystäväni kanssa jossain missä Sorsa esiintyi, vaikka en itse liittynyt demareihin.
Minulla on käsitys, että Sorsa oli nuorison suosikki.
Minä en edes muista ketä äänestin kun Ahtisaari valittiin. Mutta kun kuulin Halosen puheen teatterikesän avajaisissa olin varma kuka voittaa vaalit.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela Vastaus kommenttiin #19

Vuoden 1969 puoluekokouksessa puoluesihteeriksi valittu Sorsa oli silloin poliitikkona täysin tuntematon. Kirjallisuuspiirit kyllä tunsivat hänet. 70-luvulla hän oli nuorison suosikki, mutta tolkuton rähjääminen Pekka Oksalalle yhdessä 80-luvun ajankohtaisohjelmassa oli sukupolvia jakava tekijä. Nuoremmille sananvapaus oli Sorsaa tärkeämpi.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield Vastaus kommenttiin #27

Ehkä näin, mainitsemani ystävätär opiskeli draamastudiossa. Hän riemuitsi kun Sorsa valittiin.
On muuten usein hyvinkin sattumanvaraista mihin poliittiseen ryhmittymään nuorena liittyy. Helposti menee ystävien mukaan.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Brzezinskin neuvon järkevyydestä voidaan keskustella, mutta lienee se kuitenkin järkevämpi kuin Saakashvilin linja. Vuonna 2008 Nato ilmoitti, että "jonakin päivänä" Georgia ja Ukraina voivat olla jäseniä. Georgian johtaja Saakashvili innostui välittömästi provosoimaan aseellisen yhteenoton Venäjän kanssa, ilmeisesti kuvitellen vakavissaan, että Nato tulee apuun. Nyt viimeksihän Saakashvili on herättänyt huomiota jonkinlaisena Ukrainan väyrysenä...

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

Opiskelin aikoinaan historian kandin tutkinnon Britanniassa, mutta en kertaakaan törmännyt siellä käsitteeseen "menneisyyden hallinta."
Onko sellaista edes englannin kielessä? Vai mahdoinko nukkua sillä(kin) luennolla, kun se selitettiin?

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

J. E. Tunbridge, G. J. Ashworth:
Dissonant heritage: the management of the past as a resource in conflict
J. Wiley, 1996 - 299 sivua

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Saksan kielestä tuo käsite lienee kotiutunut keskusteluun, Vergangenheitsbewältigung.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Näin lienee. Saksalaiset kirjailijat ovat viitanneet sillä erityisesti vuoden 1945 jälkeisen maailman yrityksiin ymmärtää ihmiskuntaa Auschwitzin ja Hiroshiman valossa.

Theodor Adorno piti vuonna 1959 kuuluisan luennon "Was bedeutet: Aufarbeitung der Vergangenheit?"

Eiköhän, #11, menneisyyden hallintaa ole myös Westphalenin systeemiin johtaneen 1600-luvun historian tutkiminen :)

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström Vastaus kommenttiin #14

Management of the past - näinhän sen parhaiten kääntäisi, mutta pakko sanoa, etten ole englanninkielisessä historiantutkimuksessa tällaiseen käsitteeseen tai tavoitteeseen koskaan törmännyt. Historiografian tuntemuksessani on kyllä monia aukkoja, se on tunnustettava.

Britanniassa meitä historiantutkijoiden alkuja opetettiin problematisoimaan menneisyyttä eikä hallitsemaan tai manageroimaan sitä. Niin minä yhäkin kuvittelen tekeväni, vaikka ymmärrän toki, että Suomessa historiantutkimuksen tavoite saatetaan nähdä eri tavalla. Anglosaksisen ja suomalaisen historiakulttuurin välimatka on pitkä ja mahdollisesti ylittämätön.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen Vastaus kommenttiin #15

Millä tavoin ilmenee anglosaksisen ja suomalaisen historiakulttuurin välimatka?

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield Vastaus kommenttiin #14

Adornon laajan tutkimuksen tarkoitus oli löytää selitys miten natsien hirmuvalta oli mahdollista. Väkivaltaisiin rangaistuksiin perustuva kasvatus tuotti käskyjä tottelevaa ihmistyyppiä johon on ehdollistettu "autoritaarinen personallisuus"

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Minäkin ihmettelin tuota käsitettä. Mutta Vuorelan lähdeviitteen perusteella hoksasin mistä on kyse.
Itse olen ajatellut,että oman menneisyytensä merkityksen on mahdollista muuttaa omilla teoillaan.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Hyvä kirjoitus,osoittaa että nyt on parasta katsoa suomettumisen suuntaa.
Toisaalta kun edellisen kerran turvauduimme suurvaltaan niin jouduimme lopulta itse itsemme pelastamaan.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Varmasti kirjoituksessa kiinnostaa enemmän nykyisyyden ja tulevaisuuden kuin menneisyyden hallinta. Ahon ja Lipposen tilanne voi olla hankalampi heidän oman jälkimaineensa kuin Suomen aseman kannalta. Otaksun, että he kuitenkin saavat ja välittävät tärkeitä tietoja, ihan laillisesti.

Fortumin ja Suomen energiahuollon entistä syvempi sitominen Venäjään on vakavampi juttu.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Nyt on kyse eri ilmiöstä kun Neuvostoliiton aikaisesta myötäileväisyydestä. Nykyinen avaimet käteen ilmiö on joidenkin osalta silkkaa hölmöyttä ja sinisilmäisyyttä. Jota joku ulkomainen tietenkin voisi nimittää nytkin suomettumiseksi tarkoittavalla sanalla. Tuskin se kuitenkaan ole koko selitys.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Mihin suuntaan olet suomettunut? Minä voisin suomettua pohjoiseen. Mutta sillä en viita tuntureissa piileviin tukikohtiin.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Trump liikemiehenä uskon vaikuttaisi predentiltä joka ei aloittaisi yhtään sotaa kuten aikaisemmat presidentit.
Ei edes Nobel estänyt.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Minusta suomettuminen on NL:n ja Venäjän selkävoitto mielipidevaikuttamisen kautta. Venäjä on kyennyt saamaan Suomen poliitiikkojen MUTTA MYÖS kansalaisten enemmistön ajattelemaan Venäjän etua ohi Suomen edun.

Miten NL/Venäjä on tähän päässyt?

Oheinen kirjoitus antaa vastaukset: https://www.rit.edu/~w-cmmc/literature/Thomas_2004...

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Venäjä on ihan eri valtio kuin Neuvostoliitto. Nykyisen yksinvaltiaan aivoituksilla ei ole mitään yhteyttä kansalaisten välisiin ystävyyssuhteisiin.
Mikä muka on "Venäjän etu"?
Yhteinen globaali etu olisi asevarustelukilpailun lopettaminen.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Lue George Kennanin 1946 kirjoittama "The long telegram", niin huomaat nykyisen Venäjän toimivan ja ajattelevan valtioiden välisistä suhteista samoin kuin tuolloinen NL.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

#18
Milloin Neuvostoliitto on sodan jälkeen mitään selkävoittoa suomesta ottanut? Venäjälle on annettu avaimet käteen.
Milloin sellaista mielipidetiedustelua on tehty jossa olisi selvinnyt että kansalaisten enemmistö muka noin ajattelisi?

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

En huomaisi koska mikään valtio ei ajattele yhtään mitään. Vuonna 1946 Neuvostoliittoa hallitsi mielisairas vainoharhainen mies jota kukaan lähipiiristä ei uskaltanut toimittaa lukkojen taa. Ehkä siinä suhteessa on jotain yhdenkaltaisuutta nykyisen Venäjän hallintoon.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Asialla on puolensa ja puolensa.

"Finlandisierung" oli saksalaisen Springer -lehdistön lanseeraama termi. Kun Keijo Korhonen vieraili Saksan Liittotasavallassa, häneltä kysyttiin mitä mieltä hän oli suomettumisesta. Hän vastasi toimittajalle: "On se parempaa kuin saksoittuminen." Toimittaja ihmetteli mitä hän tarkoitti. Keijo Korhonen vastasi: "Sitä, että valtio menettää puolet alueestaan, miehitetään ja jaetaan miehitysvyöhykkeisiin, joista yksi eristäytyy muurien taakse."

Toimittaja oli sanaton.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Niinpä, tietenkin saksalainen lehdistö voi käyttää sellaista termiä. Mutta en ole tajunnut, että suomalainen media käyttää sitä. Itsesuomettumista! En ymmärrä sellaista oman kansallisuuden halveksuntaa.

Toimituksen poiminnat