Tiedustelulaki luomassa Supolle valvonnan – aiemmat epäonnistumiset selvitettävä

Valmisteilla olevan tiedustelulain pohjalta on tarkoitus nimittää erityinen tiedusteluvaltuutettu sekä eduskuntaan tiedusteluvaliokunta. Näillä keinoilla on voidaan pitkälle varmistaa, että viranomaiset noudattavat lakia harjoittaessaan sekä tiedustelua että vastavakoilua. 

Supon päällikön Antti Pelttarin lausuntojen valossa uusia tiedustelun valtuuksia tarvitaan ennen muuta terrorismin torjuntaan. Hän on viitannut myös turvallisuusympäristön muutoksen aiheuttamiin uhkiin. Tällöin on arvattavissa, että kyse on Venäjän hybridivaikuttamisesta, kyberiskuista ja vakoilusta. Historian valossa Venäjän ja sen liittolaisten tiedustelussa on etusijalla sekä poliittinen vaikuttaminen että uuteen teknologiaa – aseteknologia mukaan lukien – liittyvät vakoiluhankkeet.

1990-luvun alkupuolelle Supossa ei poliittista vaikuttamista pidetty rikoslaissa mainitussa mielessä ”varsinaisena vakoiluna”. Supon apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen sanoi eduskunnan perustuslakivaliokunnan kuulemisessa 8.11.1989, että johtavia poliitikkoja, kuten kansanedustajia ja ministereitä ei tarvitse valvoa, koska heidän oletetaan lähtökohtaisesti noudattavan lakia. Pahemmin hän ei olisi voinut harhauttaa kansanedustajia. On ironista, että samana päivänä Helsingistä poistui entisen Itä-Saksan turvallisuusministeriön Stasin ulkomaanvakoilun Helsingin aseman päällikkönä eli residenttinä vuoden 1986 alusta toiminut eversti, lähetystöneuvoksen peitevirasssa toiminut ”Hans Pfailer”, jonka oikea nimi oli Ingolf Freyer. DDR:n edustustossa työskenteli 15 listattua diplomaattia, joista noin 10 oli Stasin avustajia tai päätoimisia upseereita. Lisäksi edustuston tekniseen henkilökuntaan kuului Stasin päätoimisia sotilaita, yleensä alemman upseerin arvossa.

Freyer oli  ennen poistumistaan pitänyt lähes neljä vuotta  yhteyksiä neljään ”huippukontaktiin”, joista ainakin yksi oli SDP:n johdon sisäpiiristä, toinen puoluekentän oikealta laidalta ja kolmas vakuutusyhtiön johtokunnasta. DDR:n diplomaatit panostivat  etenkin hallituspuolueiden, ulkoministeriön ja presidentin kanslian vaikuttajiin. Heillä oli yhteensä arviolta noin sata kontaktia samaan aikaan. Tästä oli olemassa erillisiä edustuston tarkastusten yhteydessä annettuja määräyksiä.  Freyerin päätehtävänä oli johtaa myös sotilastiedustelua (NVA/BA). Kyse ei ollut vähäisestä tehtävästä, koska DDR:llä oli peräti kolme sotilasasiamiestä, jotka olivat Neuvostoliitossa koulutettuja strategisen tiedustelun ammattilaisia. Arkistojen perusteella sotilastiedustelulla oli vuonna 1987 toistakymmentä suomalaista luottamuksellista kontaktia.

Freyerin ja hänen sijaisenaan vuosina 1986-1990 toimineen majuri Gerhard Magetin mukaan tehtävänä oli osallistua joka toinen kuukausi Tehtaankadulla KGB:n aseman johdon kanssa käytyihin koordinaatiokokouksiin. Tiedusteluasemien päälliköt vertailivat kontaktejaan, saatuja informaatioita ja etenkin kontaktien luotettavuutta, kuten Maget kertoi 2011 tämän blogin kirjoittajalle kirjallisessa lausunnossaan. Vuoteen 1973 Stasi panosti ennen muuta DDR:n diplomaattisen tunnustamisen aikaistamiseen ja sen jälkeen toimi KGB:n ja Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n tukiorganisaatioina. Yhtenä tavoitteena oli heikentää Länsi-Saksan asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta myös seurata Yhdysvaltojen ja Naton vaikutusta. DDR:n sotilastiedustelun onnistui 1980-luvulla saada kontaktiensa avulla tietoja Naton  Itämerellä tapahtuneesta harjoitustoiminnasta.

Palattuaan DDR:ään Freyer aloitti siirtymisensä Saksan liittotasavallan tiedustelun (BND) avustajaksi. Tämän loikkauksen seurauksena hän valmisteli listan suomalaisista henkilöistä, joiden hän arvioi merkittäviksi kontakteiksi Stasin näkökulmasta. On täysin mahdollista, että 20 hengen listalla on henkilöitä, joiden luotettavuus on arvioitu KGB-koordinaatiossa. Lista luovutettiin  BND:n toimesta Suomelle saman tien keväällä 1990. Sen pohjalta ei kuitenkaan ryhdytty mihinkään seuranta- tai tutkintatoimiin, vaan myöhemmin heinäkuussa tasavallan presidentti Mauno Koivisto (sd) päätti Supon päällikön Seppo Tiitisen (kesk) esityksestä, että lista suljetaan kassakaappiin merkinnällä ”ei toimenpiteitä”. Magetin mukaan Stasilla oli enemmän kuin 20 ”informanttia” Helsingissä vuonna 1990 DDR lakkasi olemasta.

Listan sulkeminen oli todennäköisesti seuraus siitä tosiasiasta, että Neuvostoliitto oli edelleen olemassa ja monet listalla olevista olivat  myös henkilöitä, joiden yhteyksiä neuvostotiedusteluun ei voitu sulkea pois laskuista. Vasta 2017 saatiin julkisuuteen tietoja, joiden mukaanSuomi karkotti vasta kesällä 1992 yhteensä 13 neuvostodiplomaattia, jotka oli aiemmin karkotettu jostain länsimaasta vakoilun seurauksena. Monet näistä olivat tehneet yhteistyötä sekä Freyerin että Magetin kanssa useita vuosia.

Seppo Tiitinen halusi jostain syytä antaa julkisuuteen lausunnon listan olemassaolosta syyskuussa 2002. Kyse oli salassa pidettävän herkän tiedustelutiedon oikeudettomasta julkistamisesta. Mitään muuta perustetta julkistamiselle ei voine olla kuin yritys mitätöidä listan merkitys. Koska valtiojohto ei julkistamiseen puuttunut, eikä eduskunnan valiokunnat, kyse oli siten etukäteen varmistetusta operaatiosta. Supon päällikkö Seppo Nevala(sd) ja vastavakoilun päällikkö Hannu Moilanen (kesk) olivat aktiivisesti julkisuudessa ja mitätöivät sen merkityksen. Jostain syystä Supossa pelättiin listan nimien tulevan julkisiksi ja se, miksi sen tutkinta oli lopetettu poliittisella päätöksellä. Poliisiylijohtaja Reijo Naulapää sentään korosti listan nähtyään, että se olisi suureksi vahingoksi niille, jotka olisivat listalla. Listasta oli tietoja alkanut valua ulkopuolisille Supon ”lörpöttelykulttuurin” seurauksena. Tämä piirre tuli esille  jo 1998 alkusyksystä, kun Supon päällikkö Seppo Nevala  eduskunnassa ja TV:ssä. 

KGB:n ja Stasin arkistoja tutkinut tohtori Jukka Seppinen (HS 9.2.2018) ihmetteli, miksi lista ylipäätänsä vuodettiin julkisuuteen, mikä on vastoin kaikkia kansainvälisen tiedusteluyhteisön kesken hyväksyttyjä periaatteita. Seppinen pyrkii myös vähättelemään Stasin merkitystä, koska hänen mukaansa  ”Suomi kuului KGB:lle”. Tämä tiedetään, mutta Stasi oli KGB:n työrukkanen, josta on olemassa paljon tietoja, kun taas KGB:n osalta on vähemmän tietoja, ja nekin jotka on olemassa, yritetään pitää lukkojen takana. Seppinen onkin täysin väärässä kun hän mitätöi DDR:n monien arkistojen merkitystä. Esimerkiksi DDR:n ulkoministeriöstä voi saada maan Moskovan lähetystön raportointia, joista selviää tarkkojakin tietoja suomalaisten  johtavien poliitikkojen Moskovassa käymistään keskusteluista, joista ei esimerkiksi Suomen ulkoministeriöstä löydy tietoja. Niin ikään DDR:n ulkoministeriön ja johtavan puolueen SED:n arkistoista saa tarkkoja tietoja, ketkä ovat olleet DDR:n edustuston kontakteja ja millaista tietoa he ovat keskusteluissa tarjoilleet. DDR:n edustusto sai myös erittäin salaisia asiakirjoja vielä 1980-luvun lopulla, kuten Maget on vahvistanut.  

Supon Pylkkäsen näkemys edustaa suomettumisen ikävimpiä ominaispiirteitä. Suomesta puuttui viranomainen, joka olisi valvonut tehokkaasti Itä-Euroopan maiden tiedustelua Suomessa. Uutta tiedustelulakia sorvattaessa, olisi tehtävä myös menneisyyden pesänselvitys. On oletettavaa ja itse asiassa selvitetty, että useita KGB:n ja Stasin huippukontakteja, joista joidenkin kohdalla on kyse pitkäaikaisesta  sitoutuneesta yhteistyöstä vieraan valtion turvallisusorgaanien kanssa, on edelleen aktiivisesti vaikuttamassa suomalaisessa yhteiskunnassa ja mahdollisesti vielä diplomatiassa 2010-luvulla.

Vieraiden valtioiden hybridivaikuttamisen torjunta on mahdotonta, mikäli kylmän sodan aikaista Suomeen kohdistunutta vakoilua ja sen osana niin  sanottuja ”aktiivisia toimenpiteitä” ei avata ja selvitetä.  Näin sekoitetaan pakkaa: tekijät ja uhrit ovat samassa paperiläjässä, mikä loukkaa sekä kansalaisten tasavertaisuutta että on vahingoksi kansalliselle turvallisuudelle.  Monet Stasin ”informantit” ja agentit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä ja voivat omaan taustaansa suojellaakseen vahingoittaa muita. Supon  eräiden entisten johtajien toimet tulisi selvittää, että laitos ei ole ollut suoranaisen korruption kohteena, mihin ainakin Freyerin toimittaman listan käsittely viittaa. Vuonna 1986 Supo sai lisäksi KGB-loikkarin, eversti Oleg Gordievskyn listan, jonka osalta voidaan esittää sama epäilys, koska sen tutkinta laiminlyötiin täysin. Supon viralliset historiat ovat puutteellisia ja menneisyyden virheitä peitteleviä tilaustutkimuksia. Niiden varaan ei myöskään voi laskea. Niiden tekemiseen on osallistunut akateemisen professuurin haltijoita, joiden työmoraalia on syytä vakavasti kyseenalaistaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu