Alpo Rusi

Presidenttien toiset kaudet voivat myös onnistua

Presidentinvaalit 2018 tullaan muistamaan etenkin siitä, että kansanliikkeen ehdokkaalla ja ennakkosuosikilla Sauli Niinistöllä ei ollut kunnon vastustajaa.  Muut ehdokkaat varmistelivat asemiaan eduskunta- ja eurovaaleja varten. RKP:n Nils Torvalds oli rehellisin  todettuaan, että hänen ehdokkuutensa tavoite oli tehdä tietä RKP:n paluulle hallituspuolueeksi.

Vaaleissa kaivattiin ehkä puoluepolitiikan ulkopuolista ehdokasta, jolla olisi ollut ulkopoliittista asiantuntemusta tai muutoin laajaa arvostusta. Tämä asetelma syntyi 1994, jolloin vaalien toisesta kierroksesta tuli jännitysnäytelmä. Tällaiselle vaihtoehdolle on aina tilaus nykyisen kaltaisessa presidentin vaalissa. Vuonna 2018 kansalaiset halusivat jatkuvuutta, kun 1994 oltiin laman keskellä kyllästyneitä kuluneisiin kasvoihin. 

Kyse on vallasta. Paavo Lipponen selitti talvella 2003, miksi hän halusi jatkaa pääministerinä: ”on paljon tekemätöntä työtä”. Urho Kekkosella oli tapana muotoilla sama tavoite niin, että ”on paljon tekemätöntä työtä neuvostosuhteissa”. Niinistöä voisikin lukea hänen muiden lausuntojensa valossa niin, että ”paljon on jäänyt vielä kesken ulkosuhteissa”. Tämä on vain päätelmä, ei varma tieto. Toisaalta me kaikki - myös presidentti - jätämme aina jonain päivänä työmme kesken.
 
Niinistö olisi voinut seurata tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin ratkaisua: varmistaa maan korkeimman viran demokraattinen kierto. Ståhlberg ei suostunut ehdokkaaksi toiselle kaudelle 1925, koska hän halusi varjella demokratiaa liian vahvoilta johtajilta. Pitkä valtakausi johtaa ongelmalliseen johtajuuteen, mikä tapahtui Urho Kekkosen kaudella. Uusimpien tietojen valossa Kekkosen sairastelu haittasi kiistatta hänen työtään ja ehkä myös harkintakykyään pitkällä kolmannella kaudella (1968-1981). Demokraattinen kierto häiriintyi sekä poikkeuslain että eduskunnan hajottamisten seurauksena.
 
Kahden kauden presidenttejä ovat olleet J. K. Paasikivi (1946-56), Mauno Koivisto (1982-1994) ja Tarja Halonen (2000-2012). Pääministeri Paasikivi valittiin maaliskuussa 1946 neljäksi vuodeksi poikkeuslailla Mannerheimin kesken jäänyttä presidentin virkakautta. Paasikiven vahva asema jatkosodan jälkeen oli syntynyt idänpolitiikan diplomaattina - ei vain syksyllä 1939, jolloin hän oli suositellut neuvottelujen jatkamista ja myönnytyksiä, vaan etenkin keväällä 1944, jolloin hän oli esittänyt kovienkin rauhanehtojen hyväksymistä. Vuonna 1950 Paasikivi valittiin ylivoimaisella enemmistöllä toiselle kaudelle normaalissa valitsijamiesten suorittamassa vaalissa, vaikka hän oli valmis hyväksymään myös uudelleenvalintansa toistamiseen poikkeuslailla. Paasikiven toisesta kaudesta tuli menestys, kun Suomen kansainvälinen asema vahvistui, mikä oli seurausta myös J. V. Stalinin kuolemasta 1953 ja sen jälkeen alkaneesta ”suojasäästä”.
 
Pääministeri Mauno Koiviston nousu vt. presidentiksi lokakuussa 1981 takasi hänelle paalupaikan, jonka hän hyödynsi menetyksellä varsinaisessa valitsijamiesten vaalissa 1982. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissä oli tilaus anti-Kekkoselle, vaikka Koivisto varmisti asemansa myös Moskovassa korostamalla ulkopoliittista jatkuvuutta. Vaikka Koivisto antoi itsestään kuvan oman tien kulkijana, hän nojasi kaikessa oleellisessa sekä Kekkosen idänpoliittiseen linjaan että taustapuolueensa SDP:n asemien tukemiseen. Toisen kautensa varmistamiseksi hän oli valmis sivuuttamaan eduskunnan nimittämällä politiikasta sivuun jääneen Harri Holkerin pääministeriksi 1987. Koiviston toisen kauden aikana Suomella ei mennyt hyvin, eikä Koivisto ollut sivullinen niissä ratkaisuissa, joiden seurauksena syntyi ongelmia. Lama iski koko voimalla 1992 lähinnä virheellisen talouspolitiikan seurauksena. Ulkopolitiikassa Koivisto vaati puolestaan loppuun saakka Baltian maita hakemaan itsenäisyyshankkeille ensin Moskovan hyväksyntää. Koivisto ei yksinkertaisesti halunnut tukea Neuvostoliiton hajoamista, minkä hän totesi myös julkisuudessa.

Päivänpolitiikan ulkopuolelta Suomen kymmenenneksi presidentiksi 1994 noussut Martti Ahtisaari (sd) oli ”uusi kasvo” tilanteessa, jolloin Eurooppa muuttui nopeasti ja hänen todellinen vastaehdokkaansa Kalevi Sorsa oli leimautunut menneisyyden mieheksi. Ahtisaaren kautta leimasivat merkittävät ulkopoliittiset saavutukset, mutta hänen omassa puolueessaan ”menneisyyden miehet” halusivat estää uudelleenvalinnan. Tiukassa vaalissa seuraajaksi noussut Tarja Halonen (sd) palautti ensi töikseen idänsuhteet Suomen ulkopolitiikan lähtökohdaksi. Tämän seurauksena Halonen arvosteli Baltian maita, kun nämä lähentyivät Natoa 2000-luvun alussa.  Suomi vastusti myös Venäjä-sanktioita, kun niitä käsiteltiin Euroopan unionissa Georgian sodan jälkeen. Jälkikäteen voidaan arvuutella, olisiko Ahtisaari toisella kaudella ryhtynyt tukemaan Nato-jäsenyyttä käytännössä ”hyvän sään aikana” ja yhdessä Baltian maiden kanssa, kuten hän esitti marraskuussa 2002. 
 
Istuvana presidenttinä Halonen valittiin niukasti vielä toiselle kaudelle 2006. Vuosina 2006-2012 Suomi vajosi kansainvälisen finanssikriisin seurauksena vaikeaan lamaan, mitä syvensi Halosen tukeman kolmikannan ylläpitämät jäykät työmarkkinat, mutta myös poliittisesti tuetun idänkaupan kohtaamat vaikeudet. Suomi menetti 2012 paikan YK:n turvallisuusneuvostossa, missä Halosen kaudella harjoitetun ulkopolitiikan merkitystä ei voida aliarvioida, koska Suomi menetti äänestyksessä oman viiteryhmänsä länsiryhmän tuen. Tämä heijastui myös ratkaisevasti Afrikan maiden piirissä aiemmin nautitun tuen karisemiseen. Näin ollen myös Halosen toinen kausi merkitsi Suomen kannalta askelta taaksepäin.
 
Presidentti Niinistön yhtenä tavoitteena on ollut sotilaallisen liittoutumattomuuden säilyttäminen, koska näin ylläpidämme hänen mukaansa parhaiten vakautta. Tässä hän seuraa Halosen linjaa. Tätä Niinistö on täydentänyt korostamalla, että EU:n asemaa tulisi vahvistaa myös sotilaallisesti. Halonen varoi jo ulkoministerinä hankkeita, joilla EU olisi saanut lisää sotilaallisia valtuuksia. Liittoutumattomuuden ydin on kansallinen puolustus, joka tarvitsee kuitenkin aina tuekseen ulkopoliittisia ratkaisuja. Vaikka Suomi on luopunut puolueettomuudesta, liittoutumattomuus tulkitaan laajalti puolueettomuudeksi. Presidentti Vladimir Putinin mukaan ”Suomi takaa parhaiten turvallisuutensa pysymällä puolueettomana”. Kylmässä sodassa Neuvostoliitto torjui kuitenkin Suomen puolueettomuuden ja lähti siitä, että sodassa ”Suomen alue ja ilmatila ovat Neuvostoliiton käytössä”, kuten yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Paavo Junttila syksyllä 1973 asian selitti Kekkoselle. Suomi oli puolueeton viimeistään vuodesta 1972 lähinnä Neuvostoliiton hyväksi.  Tänään Suomi on liittoutumaton lähinnä Venäjän hyväksi.
 
Liittoutumattomuus ei ole siten vain sotilaallinen valinta. Se sisältää poliittisen ulottuvuuden, halusimme tai emme. Suomi menetti juuri liittoutumattomuudesta seuraavan poliittisen käyttäytymisen seurauksena äänestyksessä paikan Luxemburgille YK:n turvallisuusneuvostossa 2012. Paradoksaalisesti liittoutumattomuus on este vaikuttaa tehokkaimmin vaikkapa  rauhanneuvottelijana kansainvälisissä kriiseissä, mikä muutoin on Suomen vakauspolitiikan yksi tavoite.
 
Liittoutumattomuus rajaa myös keskustelua Venäjästä ja tietenkin Nato-jäsenyyden merkityksestä. Ruotsin mahdollisen jäsenyyden tarkastelu loppui ehdokkaiden välillä aina ennen kuin se edes alkoi. Matti Vanhanen meni askeleen pitemmälle. Hänen mukaansa meidän ”ei pidä käpertyä Itämeren alueelle”. ”Venäjä hoidetaan”, koska ”kyse ei ole mistään tähtitieteestä”. Vanhanen ajatteli, että koska Venäjän kysymykselle ei voida tehdä mitään, se voidaan siten katsoa ratkaistuksi pysyvästi. Status quon säilyttäminen ei todellakaan ole tähtitiedettä kansainvälisissä suhteissa. Siinä on usein kyse ongelmien ratkaisematta jättämisestä.
 
Vuoden 2018 vaaleissa vallinnut ulkopoliittinen konsensus saattaa jatkossa kuitenkin rapistua. Tähän johtaa Suomeen ja Ruotsiin kohdistuva Venäjän informaatiosota, mutta myös laajempi kansainvälinen kehitys. Torvaldsia lukuun ottamatta kaikkia ehdokkaita yhdistänyt ”Paasikiven-Kekkosen linja” - status quon puolustaminen - ei entiseen tapaan toimi näissä muuttuvissa oloissa pysyvänä ohjenuorana.  
 
Presidentin aseman heikentyminen ja ulkopoliittisen johtojärjestyksen dualistisuus kehkeytyi 1990-luvulla kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. Pääministeri astui omavaltaisesti myös presidentin perinteisille reviireille EU:n avulla. Vuoden 2000 perustuslaki vahvisti entisestään dualistisuutta ja uhkasi tehdä presidentistä seinäkoristeen. Tarja Halosen vahva sisäpoliittinen asema esti kuitenkin tämän. Presidentti Niinistö pystyi samaan, kun ensin kokoomuslaiset pääministerit olivat heikkoja ja heidän jälkeensä keskustalainen pääministeri tietoisesti keskittyi maan talouden kuntouttamiseen, jolloin presidentin oli helpompi ottaa ulkopoliittinen ilmatila haltuunsa.
 
Pääministerille ja ulkoministerille saattaa  vuoden 2018 vaalin seurauksena avautua kuitenkin uusia mahdollisuuksia korostaa valtaoikeuksiaan. Kansanliike on ollut käyttökelpoinen poliittinen instrumentti vaalissa, mutta ei enää samalla tavalla sen jälkeen. Tämä asetelma voisi heikentää dualistisuutta, jolloin presidentti muuttuisi enemmän ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi ”reserviksi”. 
 
Toisaalta myös Niinistöllä on toisella kaudellaan vahva sisäpoliittinen asema, etenkin mikäli kokoomus nousee pääministeripuolueeksi. Näin ei silti tarvitse käydä edes silloin kun pääministeri tulisi kokoomuksesta. Presidentin asema vahvistuisi tällöin vain, mikäli Venäjän käyttäytyminen muuttuisi hyökkäävämmäksi. Niinistöön liittyy odotus, että hän on Venäjä-rauhan takuumies. Merja Kyllönen tuskin puhui omiaan, kun hän korosti, että Vasemmistoliitto sai toivomansa ”rauhan presidentin”. Mikäli rauha kuitenkin olisi uhattuna, Suomi joutuisi uskollisesti Naton turvatakuut torjuttuaan nojautumaan yhä enemmän EU:n tukeen, missä puolestaan vain pääministerillä ja valtioneuvostolla on ratkaiseva toimivalta.
 
Toisella kaudella presidentti Niinistöllä on vahva kansan tuki, hyvät ulkomaiset verkostot ja runsaasti kokemusta korkean virkansa hoitamiseksi. Hänellä on kaikki edellytykset hoitaa tehtäväänsä menestyksellä ja vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa. Historian valossa hän voisi toistaa enemmänkin Paasikiven toisen kauden kuin sosialidemokraattisten presidenttien toisen kauden tuloksia. Toisinkin voi silti käydä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Vaalivalvojaisissa kuultua: Kuinka monta presidenttiehdokasta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?
- Ensin kysytään Venäjältä ja katsotaan sitten mitä Ruotsi tekee.

(Twitterissä Jari Järvenpää)

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Harvinaisen hyvä blogi, Alpo. Ajatukset monimutkaisine asetelmineenkin on ilmaistu niin selväsanaisesti, että ne ymmärtää heti, ja myös johtopäätöksiin on luontevaa yhtyä taustojen ja syysuhteiden selvitessä kunkin kontekstin valossa.

Samalla kun toivomme Niinistön todella tietävän mitä tekee antaessaan kansalle vihjeenomaisen mutta vakuuttavan oletustiedon ns. Nato-option olemassaolosta aikuisten oikeastikin ns. tosipaikan tullen, kiinnittäisin huomion erääseen pidemmänlinjan kansalliseen kysymykseen.

Virkkeesi "toisaalta me kaikki - myös presidentti - jätämme aina jonain päivänä työmme kesken", tuo mieleen myös yhdistää ajatus toisen virkkeesi sanoihin "Suomen kansainvälinen asema vahvistui, mikä oli seurausta myös J. V. Stalinin kuolemasta 1953 ja sen jälkeen alkaneesta ”suojasäästä"'. - Milloin hamassa lähitulevaisuudessa näkisit ajan olevan ehkä otollinen tunnustella jollain tasolla (ensin virallisen idänpolitiikan kulissien takana) mahdollisen/todennäköisen Putinin-jälkeisen kauden mukanaan tuoman 'suojasään' oloissa myös presdentti Kekkosenkin vielä jollain n:nnellä virkakaudellaan ylläpitämää Karjalan palautuskysymystä eli mahdollisuutta itsenäisen Suomineidon luomumuotojen korjausleikkauksesta alkuperäisikseen Tarton rauhan 1920 mukaisiksi, ks. esim. https://www.viestihopeat.fi/karttoja-1921-42

Käyttäjän jukkamikkola kuva
Jukka Mikkola

Presidentti Sauli Niinistön eilisillan puheista sai sellaisen käsityksen, että hän ei ole lukitsemassa Suomea Naton ulkopuolelle, vaan on jättänyt ”oven auki” mahdolliselle liittymiselle Natoon tulevaisuudessa, mikäli tilanne niin vaatii. Tämä on viisasta politiikkaa, jota isäntämaasopimus tukee erinomaisesti.
Kriisitilanteessa ei ole aikaa mihinkään kansanäänestyksiin. Olisi toimittava samansuuntaisesti kuin presidentti Risto Ryti toimi kesällä 1944, kun hän pelasti toimillaan omalta osaltaan Suomen. Se oli silloin Rytiltä kunniakas ja isänmaallinen teko.

Ruotsilla on edessään valtiopäivävaalit tämän vuoden syksyllä. Näillä vaaleilla tulee olemaan merkitystä myös Suomessa. Mikäli siellä päädyttäisiin tilanteeseen, jossa Ruotsi liittyy Natoon, niin Suomen on seurattava perässä. Me emme voi jäädä harmaaksi alueeksi itänaapurin kylkeen. Se olisi Suomi-neidolta ”pään laittamista pensaaseen.”

Käyttäjän RalfKarlsson kuva
Ralf Karlsson

Ei Natoon liittyminen tapahdu yön yli eikä varsinkaan jos on kriisi ovella. Kaikki vastuunsa tuntevat poliitikot tietävät että puhe kansanäänestyksestä on pelkkää puppua kansan rauhoittamiseksi ja puhe sellaisesta voidaan jo ohittaa olankohautuksella.

"Having been invited to start accession talks to join the Alliance in December 2015, Montenegro became the newest member of NATO on 5 June 2017."

Montenegron tapauksessa kesti siis puolitoista vuotta tulla jäseneksi. Ehkä Suomen tapauksessa prosessi olisi hieman lyhyempi mutta puhutaan kuitenkin monista kuukausista ehkä jopa vuodesta. Ja kaikkien alliansin jäsenet täytyy hyväksyä uuden jäsenehdokkaan. Myöskin kreikan jolla voi olla kivi kengässä Suomen toimista pari vuotta sitten Kataisen hallituksen aikana.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Pidettiinkö Montenegrossa Nato-jäsenyydestä kansanäänestys, vai miten jäsenhakemuksen legitimiteetti todistettiin Sauli Niinistön edellyttämällä tavalla?

Suomessa hevosmiesten tietotoimiston oli tuolloin tapana hokea, kuinka juuri nyt NATO ei ota uusia jäseniä, mutta tästä tietämättömät motenegrolaiset menivät panemaan vireille jäsenhakemuksen, sillä seurauksella, että maasta tuli Naton 29. jäsenmaa viime kesänä.

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Perinteisen Ennustajaeukko-kilpailun tulokset presidentinvaaliin 2018 liittyen on juuri julkistettu Pekka Lukkalan blogissa. En sijoittunut ihan kärkikolmikkoon, ja Ennustajaeukko-titteli meni toisaalle.

Mutta arvannen oikein, kun oletan, että parhaan tähänastisen vaalianalyysin jatkoskenaarioineen todetaan melko yleisesti sisältyvän Alpo Rusin blogiin Presidenttien toiset kaudet voivat myös onnistua. Alpo Rusille myönnämme täten epävirallisen Tulevaisuudentaustaennustajahenkilö-tittelin. - Onnittelut!

Käyttäjän NiiloMkel kuva
Niilo Mäkelä

Suurella talouselämän rahalla ja median turvin sekä suurella vaalikoneistolla olisi ollut ihme jos ei olisi tullut valituksi, kun Paavo kohositalkoovoimin neljänneksi.
Ehdokkaan tausta on liiankin selviö.

Käyttäjän ilkkavarsio kuva
Ilkka Varsio

Niilo Mäkelä

Paavo Väyrysen talkoovoimissa hääräsi venäläistaustainen Rufi ry. Tuen rahallista määrää ei kerrota kuten ei yleensäkään talkoissa. Muitahan siellä Paavo Väyrysen vääristyneen poliittisen käsityksen kannattajia ei sitten juuri ollutkaan.

Niinistö sai äänensä kuitenkin kaikilta suomalaisilta äänioikeutetuilta jotka Niistön politiikalle äänensä antoivat. Se oli ääni EU:n ja euron jäsenyyden puolesta, Krimin ja Itä Ukrainan kofliktia vastaan ja niistä syntyneiden pakkotteiden puolesta.

Venäjälle ja Venäjän agressiivista politiikkaa kannattaville tämä vaalivoitto oli kansan antama kannanotto Suomen nykyiselle ja tulevalle ulkopolitiikalle. Ja se vaalivoitto oli kaikkien aikojen suurin tämän maan historiassa.

Samuli Glöersen

Pääministerillä ei ole jatkossakaan juuri sanomista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Pääministeri on meillä henkilö, joka voi luottaa korkeintaan oman puolueensa jäsenten enemmistön seuraavan linjauksiaan. Sellainen ei voi johtaa maata kriisissä ja silsi ei myöskään päättää politiikasta,jolla kriisit vältetään.

Presidentillä on enemmistön suora mandaatti. Perustuslain liäsykset "yhdessä valtioneuvoston kanssa" ovat vain paperia ja Niinistö kyllä sen ymmärtää eikä tarvitse olla juristi ymmärtääkseen asian.

Ehkä voimmekin pian todeta, että kokemattomuus ja huono ymmärrys antoivat käsityksen että uuden perustuslain myötä pääministerille olisi siirtynyt enemmän valtaa, kun kyse oli vain silloisten asemiin valikoituneiden henkilöiden keskinäisistä suhteista.

Ehkä jo seuraavien Eduskuntavaalien jälkeen presidentii ottaa aktiivisemmin hoitoonsa myös hallituksen muodostajan valituttamisen ja ministeeiden poiminnan. Miksi ei? Uusikaan Perustuslakimme ei estä Kekkosta.

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Niinistön kryptisyys Naton suhteen on sillä tasolla, ettei välttämättä tiedä vaikka vastustaisikin liittymistä. Kansanäänestysvaatimuksellaan Niinistö on tehnyt liittymisestä itselleen ongelmallisen. Toisen ongelman hän on aiheuttanut itselleen toteamalla ettei "näissä oloissa" liittymistä kannata.

Olen myös sillä kannalla, että presidentin pitäisi astua syrjään kummallisine vaatimuksineen, jos Eduskunnasta löytyy enemmistö, mikä haluaa viedä Suomen Natoon "näissä oloissa" ilman kansanäänestystä. Se olisi selkärankaista.

Käyttäjän JarkkoPalmgren kuva
Jarkko Palmgren

Sauli Niinistön TP-vaalivoitto on niin hieno asia, että kaikki haluavat omia sen ja olla jotenkin nauttimassa siitä. Oli toki kokenein ja paras virkaan kuuluvaan vaalien hakijoista. Kovasti puhutaan maahanmuuttokriittiisistä ns. harhaanjohtavasti ns. populisteista Niinistön haastajina ( Huhtasaari, Väyrynen)

Jään kaipaamaan analyysia Sauli Niinistöä kampittaneista toisen laidan voimista, jota jatkavat yhä myyräntyötään. Tavoite heillä näyttää olevan Suomessa sijaitsevan pohjattoman runsauden sarven rajoittamaton avaaminen lähi-itäläisille miehille . Turvapaikanhakija vs pakolais- käsitteet ovat täysyin vääristyneet.
( Sillä nykyäänhän pakolainen sanahan tarkoittaa: 90% varmuudella P-Afrikan tai Lähi-idän alueen nuorta miestä, jolla matemaattisesti erittäin suuri tod. näk. identiteetin valehteluun)

Niinistön kampittajia 2015-2017 olivat mm. HS:n runsaasti juttutilaa ja kommentointia yli presidentin näkemysten saaneet, ihmisoikeusjuristit Martin Scheinin, Martti Koskenniemi ja Li Andersson ( Vasemmistoliiton puh.joht valinnan aikaan ) Kotipaikakseen elitistisen Toscanan ( viintarhat, Juustot ja ilmasto) mainitseva Martin Scheinin väitti mm. että tuore HS:lle vuodettujen Puolustusvoimien salaisten asiakirjojen vuotolähde on TP:n kanslia. Missä todisteet? Onko Tarja Halosen ja Pekka Haaviston kannattajia soluttautunut kenties TP:n kansliaan?

Martin Scheininin todennäköisen ” kosto-loka -temppu-heiton” ideologinen syy on jäänyt perkaamatta. Ulostulojensa mukaan Martin Scheinin edustaa Olof Palmelaista , rajoittamattoman maahanmuuton naivisti -suuntaa ,joka nojaa sosialismiin ,utopiaan ja on lähes matemaattisesta maailmasta irtaantunutta. Tuon tyhmittymän perusta on alunerin ateistisen ideologian antroposofinen ihmiskäsitys, vailla reaalimaailman ongelmien tunnustamista ja rahoituksen hoitamista. Uskovaisilta lainattu altruismi on lainattu omiin tarkoitusperiin.

Olof Palmen politiikan jatkoa ja menestystä Suomessa tuntuvat viestinnän mukaan kaipaavan kovasti Tuula Haatainen ( sdp; demokraatti -lehti 26.1. Merja Kyllönen ( vas.) ja tavallaan ulostulojensa mukaan myös Pekka Haavisto.
Ruotsin Pääministeri Löven ( SDP) on kyllä itse todennut nyt mm. Rinkebyn ja jengiväkivalta ongelmien konkretisoiduttua , että Ruotsi on ollut naivi maahanmuuttoasioissa. Voidaan päätellä, että ruotsalaisen politiikan selkäranka on jatkunut vuosikymmeniä naivina. Maahanmuuttoasioissa nuo Ninistöä kampittavat ”naivistit ”saivat Suomessa aika vähänlaisesti ääniä. Tutkijat voisivat perata naivistien osuuden.

Sauli Niinistö asemoi itsensä keskelle, ja se tuotti tulosta. Neutraalit ulostulot takaavat menestyksen Suomessa. Hän ei toki halunnut joutua naivistien maalitauluksi. Vaaleilla valitsemattomat päätoimittajat olisivat kaataneet hänet viher-vasemmistolaisen urbaanin lehti- ja mediaväen ajamana.

Suomen haasteista ulkopuolelta:
Yhdysvaltain presidentti Trump ei todennäköisesti 3 vuotta pidempään tarjoa sellaista ideologista selkänojaa , että hänen linjoilleen kannattaisi lähteä. Sen jälkeen politiikka muuttuu. Onko mahdollinen liberaali, nainen, kenties tumma etninen nainen ? Kenties Obaman vaimo myös sotahaukka? Suomen asema määräytyy omien valintojemme mukaan. Optimaalinen Nato -ikkuna tulee ,kuten aina irtiotoille Venäjästä , sitten kun Venäjä on hajaannuksen tilassa. Ruotsista saatu apu ollut aina epätodennäköistä ja epäluotettavaa. Sitä kannattaa selvittää historiasta vuosisatojen ajan, mitenkä Hitlerin rautakauppiaat ovat aina toimineet?

Toimituksen poiminnat