*

Alpo Rusi

”Savuavan aseen” löytyminen otti aikansa

Helsingin Sanomien (HS) kirja-arvostelijan tehtävä on merkittävä, koska lehdessä esitettyjen arvioiden jälkeen on niitä, jotka pohtivat, onko heillä kanttia murtaa arvovaltaisen median mielipidettä. Suomessa HS mielletään usein viranomaiseksi, ei niinkään neljänneksi valtiomahdiksi, joka vartioisi viranomaisen vallankäyttöä.

Suomen  harjoittama puolueettomuuspolitiikka oli järkevä linja idän ja lännen vastakkainasettelun olosuhteissa. Suomi toteutti taitavaa diplomatiaa, jonka ansiosta maamme kytkeytyminen läntiseen talousintegraatioon turvattiin ja sotilaallinen painostus torjuttiin viime hetkellä. Ongelmat syntyivät, kun linja alkoi muuttua  enemmänkin puolueettomuudeksi Neuvostoliiton hyväksi kuin Suomen läntisen aseman vahvistamiseksi vuodesta 1972. Tämän seurauksena ”välttämättömästä myöntyväisyydestä” -  siis reaalipolitiikasta - antauduttiin tarpeettomaan myöntyväisyyteen ja Moskovan politiikan myötäilyyn, suomettumiseen, mikä rämetti poliittista kulttuuria.

Jääviyskysymykset ovat usein ongelmana valtion hallinnossa, talouselämässä ja politiikassa. Jääviyskysymyksen tulee koskea myös journalismia. Lukijan olisi syytä tietää, millaisista lähtökohdista ja taustasta kriitikko tarkastelee arvionsa kohdetta. Se vahvistaisi kritiikin uskottavuutta ja antaisi lukijalle paremman mahdollisuuden vastakritiikkiin. Tohtori Veli-Pekka Leppäsen kirjoittamassa tohtori Alpo Rusin ja tietokirjailija Jarmo Korhosen Kremlin jalanjäljet (Docendo, 2017) -teoksen Helsingin Sanomissa julkaistussa kritiikissä (25.11.) kuultaa jääviysongelma. Ehkä lopulta oli kuitenkin hyvä, että hän sen kirjoitti. Leppäsen kritiikki nimittäin vahvistaa kirjamme perusteesiä, jonka mukaan vuoden 2002 vakoilukohun taustalla olivat poliittiset tekijät.

Kremlin jalanjäljissä  monet aiemmin irralliset yksityiskohdat asettuvat lopultakin loogiseen kokonaisuuteen. Tämä oli mahdollista, kun haastateltavat vihdoin kertoivat tietonsa. Lopputulos oli suuri helpotus allekirjoittaneelle, kun totuus järjettömän vakoilujahdin taustoista selvisi. Olemme toki juuri siksi olleet valmistautuneita tällaiseen arvottomaan ryöpytykseen, jota Leppäsen kritiikki sisältää. Kysyimme yhä uudestaan, kuuluiko vakoilukohuun myös Venäjän hybridivaikuttamisena tunnettu ilmiö, koska ajojahdin taustahenkilöitä yhdisti pitkäkestoinen kontaktityö itätiedustelun lonkeroihin. 

Veli-Pekka Leppänen väitteli tohtoriksi Suomen kommunistisen puolueen hajoamista käsitelleellä väitöskirjalla Kivääri vai äänestyslippu. Suomen kommunistinen puolue 1964−1970 (Edita, 1999).  Väitöskirjan arviossa professori Jukka Paastela havaitsi, että ”Ei totisesti jää epäselvyyttä siitä, kumman osapuolen puolella kirjoittajan sympatiat ovat”. Leppänen on toimittaja ja kriitikko, joka kirjoittaa ahkerasti etenkin Helsingin Sanomiin. Viimeksi hän on toimittanut kaksi laajaa nidettä Erkki Tuomiojan (sd.) 1990-luvun päiväkirjoja. Leppänen on esitelmöinyt mm. Otto Wille Kuusisen elämäntyöstä. On kysyttävä, onko hänellä esimerkiksi taloudellisia yhteyksiä Otto Wille ja Hertta Kuusisen säätiöön Helsingissä? Onko väärin olettaa, että hänellä on entisenä kommunistina edelleen vahvat vasemmistosympatiat? Tähän ei ole huomauttamista vapaassa kansanvallassa sinänsä, mutta silloin on, mikäli nämä sympatiat estävät kirjoittamasta objektiivisesti kirja-arvosteluja.

Leppänen on onnistunut varsin usein kirjoittamaan kritiikin, joka eroaa saman teoksen muista kritiikeistä. Tämäkin voidaan laskea hänelle eduksi ellei kyse ole henkilökohtaisten asenteiden sekoittumisesta objektiiviseen tarkastelutavoitteeseen, mikä tulisi olla hyvässä kirja-arvostelussa aina yksi päätavoite. Tällainen tapaus oli vaikkapa Reijo Mäen Sheriffi- teos, jonka Leppänen lyttäsi HS:ssa 2003, mutta jonka alan kriitikot kuitenkin palkitsivat vuoden teoksena. Hakukone osoitti, että vastaavia tapauksia on useita. Leppäsen kiittäviä arvioita saavat etenkin vasemmistopoliitikot, ja teokset, joissa on hänelle läheinen yhteiskunnallinen  sanoma. Leppänen kirjoitti 6.6.2015 HS:n kuukausiliitteessä ansiokkaan artikkelin sodan aikana kuolemaan tuomitun ja teloitetun Martta Koskisen elämästä. Hän osoitti perustellusti sympatiansa SKP:n maanalaisen toiminnan johtajana toimineen Yrjö Leinon apurin, ”ompelijan” kohtalosta. Koskinen oli toiminut sodan aikana Neuvostoliiton tiedustelun hyväksi, mutta hänen saamansa tuomio poliittisluonteisesta vakoilusta oli kohtuuton, kun samoihin tekoihin syyllistyneitä johtotason kommunisteja armahdettiin. 

Leppänen pyöritti Kremlin jalanjäljet-kritiikissään  samaa levyä, jonka HS valitsi koneeseensa jo syyskuussa 2002, kun se alkoi käsitellä viranomaisen salassapidettävän tiedon vuotamisen pohjalta Alpo Rusiin kytkettyjä Stasi-vakoiluepäilyjä. HS väitti asioita, joissa ei ollut mitään perää, mutta vaikeutti puolustusta. HS:n journalismissa pyrittiin vahvistamaan mielikuvaa syyllisyydestä eikä etsitty vuodon tarkoitusperiä eikä tuotu esille Rusin syyttömyydestä todistavia seikkoja. Niitä olisi toki ollut riittävästi kumoamaan pienimmätkin epäilyt, kuten prosessin myöhempi eteneminen todisti. HS toteutti viranomaisjournalismia, ”söi Supon ja sen poliittisten taustahenkilöiden kädestä”, eikä toiminut vallan vahtikoirana. 

Leppäsen kritiikissä ei haluttu ymmärtää, mistä Kremlin jalanjäljet -teoksen löydöksissä oli kyse: vuonna 2002 julkisuuteen vuodetun vakoilukohun taustalla olleesta poliittisesta pelistä. Kyse ei ollut ”poliittisen eliitin salaliitosta”, kuten lehti otsikoi Leppäsen kritiikin, vaan 3-5 henkilön ryhmästä, joka vakoiluepäilyjen levittelyn avulla sekä kaatoi Suomen kymmenennen presidentin, Martti Ahtisaaren, että mustamaalasi tämän entisen neuvonantajan Rusin. Näillä seikoilla on ollut ja on merkitystä ulkopolitiikan, presidentin aseman, demokratian ja useiden henkilöiden oikeusturvan toteutumisen näkökulmasta.

Kirjasta tehtiin päätös vasta, kun tekijöiden noin vuoden yhteisen selvitystyön jälkeen ”savuava ase” löytyi. Kyse oli ”demarimafiasta”, joka lainvastaisesti alkoi vuodattaa salassapidettäviä epäilyjä keväällä 1998. Tällöin myös Rusin työ presidentin kabinetissa nopeasti vaikeutui. Epäiltyä ei tässä yhteydessä kuultu, mikä tietenkin loukkasi tämän oikeusturvaa perusteellisesti. Voidaan kysyä rikottiinko tällöin myös perustuslakia, kun epäilty toimi  tasavallan presidentin neuvonantajan tehtävässä? Toisin sanoen haluttiinko epäilyjen levittelyllä heikentää myös tasavallan presidentin asemaa. Tiedossa oli, että Kalevi Sorsa (sd.) halusi vaihtaa presidenttiä. Yksi syy oli ”laiminlyöty” idänpolitiikka. Tasavallan presidentti Ahtisaari luopui tavoittelemasta toista kautta allekirjoitaneeseen liittyneiden vakoiluepäilyjen seurauksena, mikä kirjassa on osoitettu eri tavoin. Ahtisaaren myöhemmät sinänsä ymmärrettävät lausunnot toisesta kaudesta eivät tätä muuksi muuta.

Leppäsen kirja-arvostelu sopii tähän hyvin, kun tavoite on estää ”savuavan aseen” löytymisen jälkeen siihen liittyvä jälkikeskustelu. Hän sotkee tosiseikkoja, nostaa esille pikkuasioita, löytää mielestään epäselvyyksiä niistä, jotta pääasiat peittyisivät. Väitteet holtittomasta lähdekritiikistä ovat täysin kestämättömiä. Vuonna 1972 tapahtunut Zavidovo-vuoto on jätetty selvittämättä oikeudellisena kysymyksenä. Kirjoittajat ovat käsityksessä, että vuotaja Erkki Tuomioja ei ole ollut oikeutettu ja sopiva vuodon seurauksena valtioneuvoston jäsenyyteen. Leppäsen kritiikki on kuin koko vakoilukohu pienoiskoossa: peitellään vasemmiston KGB- ja Stasi-yhteyksiä ja SDP:n sisäistä valtataistelua, jonka keskiössä on - ikävä kyllä - kommunistien ja SDP:n vasemmiston ikonin Kalevi Sorsan paljastunut ongelmallinen idänsuhde.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

16Suosittele

16 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Vaikka sympatiat lähtökohtaisesti olisivatkin kohtuuttomaan syytemyllytykseen joutuneen Rusin, en sano puolella, vaan traumakokemusta ymmärtäviä, niin on todettava, että hän kirjoittaa hieman vaikeaselkoisesti. Jos oli tarkoitus kritisoida HS:n tiettyjä kriitikkokäytäntöjä, niin miksei Alpo Rusi tuo argumenttejaan selkeästi esiin, kun kerran vaikuttaa olevan hyvinkin selvillä nimetyn kriitikon sidonnaisuuksista?
Mikä sitten on kyseenalainen sidos, johon lehden tulisi kiinnittää huomiota? Ei nyt ainakaan se että kriitikko on joskus luennoinut OWK:sta. Mutta jokin muu sidos hyvinkin sitä voi olla.
Mitä taas tulee siihen sanoisinko kantavaan ajatukseen, että Ahtisaaren potentiaalinen toinen kausi olisi kaadettu ja kaatunut salaliittolaisten stasi-epäilyvuodon seurauksena, ajatus on erikoinen eikä mitenkään relevantti.
Kyllä Ahtisaari kaatui ihan itse. Ei hänellä ollut enää edellytyksiä päästä Sd:n ehdokkaaksi, niin paljon oli tilillä peruskannattajajoukkoa loukannutta ja dissaamaan pyrkinyttä juttua että uusintakierros oli täyttä daydreamia. Ehdokas - tai ainakin hänen tuolloinen esikuntansa oli kohtalaisen hyvin selvillä demarien tunnoista, siis järjestörakenteen sisällä.
Sitäpaitsi: jos vaikka spekuloisimme sillä mahdollisuudella, että Ahtisaari olisi jollain ihmekonstilla sattunut pääsemään SDP:n ehdokkaaksi, hän ei olisi kansanvaalissa mennyt läpi. Tämä on selviö.
Selvyyden vuoksi toistan: Ahtisaaren toista kautta ei kaatanut Rusin kertoma stasi- sekoilu, vaan presidentin oma toiminta, joka ei ollut samalla aaltopituudella ehdokasasettelusta vastanneiden järjestöihmisten enemmistön tuntojen ja näkemysten kanssa; heidän ylitseen ei 1999 enää kävelty.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Alpo Rusi kirjoittaa, että 3 - 5 henkilön ryhmä, joka vakoiluepäilyjen heiluttelun avulla kaatoi Suomen kymmenennen presidentin Martti Ahtisaaren..
Noina aikoina kohtalaisen hyvin hommassa sisöllä olleena voin todistaa, ettei tämä jonkun porukan sisällä väitetysti pyörinyt "korttipeli" vaikuttanut sitä eikä tätä Suomen yhdennentoista presidentin valikoitumisprosessiin. Ne tekijät jotka siihen vaikuttivat, olivat aivan muita tekijöitä, kuten, vain muutamia esimerkinomaisesti mainittuina, järjestöväen merkityksen todentaminen, Halosen silloinen vetovoima, ja vastavoima Ahtisaaren amerikkalais- oikeistolaisuudelle, etc.

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

V-P Leppäsen mahdolliset puutteet ihmisenä eivät siltikään tuo sinun kirjaasi enempää lähdeviitteitä, joita olisi tutkimuksellisen uskottavuuden ja läpinäkyvyyden vuoksi tarvittu vähintään viisinkertainen määrä. Selasin tänään kirjaasi Akateemisessa, ja satunnaiset alaviitteet (1 per 2-3 sivua?) tyyliin "sähköposti silloin ja silloin, Alpo Rusin arkisto" eivät tehneet suurtakaan vaikutusta.

Historioitsijan pitäisi tietää, että kriitikoiden puutteet eivät muuntaudu omiksi vahvuuksiksi. Itsekin jouduin aikoinaan Erkki Tuomiojan retuuttamaksi mutta en repinyt pelihousujani sen takia vaan jopa hyväksyin osan kritiikistä perusteltuna.

Jos nimesi ei ole Leopold von Rusi tai Jarmo Braudel, toisten historioitsijoiden antamaan kritiikkiin kannattaisi suhtautua lopulta aika nöyrästi ja jopa kiitollisesti.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kalevi Sorsa oli ällistyttävän katkera siitä, että hän ei kelvannut presidenttiehdokkaaksi vuonna 1982 eikä vuonna 1994. SDP valitsi Koiviston vuonna 1982, Ahtisaaren vuonna 1994 ja Halosen vuonna 2000, koska haluttiin, että demarien ehdokas tulisi valituksi. Ei siinä sen kummempaa ollut.

Alpo Rusin vakoilukohu vaikutti varmasti useimpien demareiden, kepulaisten ja muidenkin mielestä nololta jo ollessaan ajankohtainen. Tuntui siltä, että nyt jotakuta syytetään sukulaisuussuhteistaan, vähän kuin Kosolan poikaa tai Wuolijoen tyttärenpoikaa.

Paastelan kommentti Leppäsen väitöskirjasta on asetettu avauksessa hyvin arvoitukselliseen tehtävään. Kai nyt jokainen ymmärtää jo otsikosta "Kivääri vai äänestyslippu", että väittelijä puolustaa demokratiaa. Pitäisikö HS:n luopua kaikista taistolaisuuden vastustajista arvostelijoina?

Käyttäjän heke kuva
Heikki Paananen

Presidentti Ahtisaaren kausi ei jääne historiankirjoihin erityisen loisteliaana, pikemminkin jonkinlaisena takaperoisuuden aikana. Joko Tohtori Rusin neuvoja ei kuunneltu, tai neuvot olivat huonoja.

HS:n kirja-arvosteluilla saattaa joskus olla jopa invertti vaikutus; mitä enemmän
haukkuu, sitä paremmin kirja myy.

Jokohan Demokraatti-lehti on tehnyt oman kirja-arvostelunsa?

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Asiat voi nähdä niin eri tavalla. Minulle Ahtisaaren kausi oli hienoa vapauden ja taloudellisen nousun aikaa. Hetken näytti jopa siltä, että neuvostoajan poliitikot ajetaan pois viroista ja asemistaan. Mutta niinhän siinä kävi, että Venäjä nosti jälleen päätään ja samat neuvostoajan naamat täällä kummittelevat vallassa edelleenkin.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Juuri siksi Ahtisaari kampitettiin virastaan?

Imperiumin vastaisku tuli Halosen-Tuomiojan linjan muodossa. Ulkopolitiikkaa alettiin reivaamaan Halosen johdolla vähitellen idän suuntaan...

Käyttäjän heke kuva
Heikki Paananen

Muistan kohtuullisen hyvin sen tunnevireen, joka minutkin valtasi, kun Presidentti Ahtisaari valittiin presidentin tehtävään; Vihdoinkin nousimme kuopasta. Meistä tuli kertaheitolla globaalia eliittiä. Hyvyys säteili meistä.

Pian se tunnevire alkoi kuitenkin saamaan kiusallisia säröjä. Heräsi kysymyksiä, äänestimmekö presidentiksi sen henkilön, joka oli sopivin tehtävään, vaan sen henkilön, joka aiheutti voimaakkaimman henkilökohtaisen hyvyysväristyksen?

Muistaakseni Presidentti Ahtisaari oli itse alkuun hyvinkin vastahakoinen presidenttiehdokkuulle. Poliittinen paine ja kansalaisten hyväksitulemisenkaipuu sitten lie pakottivat Presidentti Ahtisaaren taipumaan hyväksymään ehdokkaaksi asettamisen.

Näkisin, että Presidentti Ahtisaaren luontevin paikka ei ollut olla Suomen presidentti, vaan olla esimerkiksi YK:n pääsihteeri. Suomen sisäpoliittinen peli presidenttiehdokkuuksineen käytännössä tuhosi hänen tiensä siihen positioon, joka olisi ollut luontevin ja globaalin hyödyn kannalta parhain - YK:n johdossa.

Presidentti Ahtisaaren valinnan myötä Demarien laivan kulkusuunta muuttui duunarien puolustajasta verovaroin eliittin ponkaisevien pyrkyreiden puolueeksi. Ahtisaari glorifioi hyvyyden ja sitä alettiin heti junttilassa rahastamaan.

Presidentti Halonen ei olisi tullut valituksi presidentiksi ilman Presidentti Ahtisaaren istuttamaa suvakkiuden siementä.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Kuinka kauan "Tiitisen lista" on vielä salainen?

Olisi mielenkiintoista kuulla salaamisen perustelut. Itse en hyväksy sellaista perustetta, että lista suomalaisista henkilöistä, joiden nimet ovat olleet Stasin kortistossa, voisi vahingoittaa Suomen mainetta. Kyseisten henkilöiden maineen säilyttäminen ei myöskään voi olla peruste. Jos listan henkilöt eivät ole syyllistyneet valtiopetokseen, listan julkistaminen ei voi heidän mainettaan pilata. Salaaminen viittaisi siis siihen, että aika vakavasta asiasta on kysymys.

Tämä on räikeä esimerkki siitä, toverit huolehtivat vain toveripiiriin kuuluvien (rikos)tovereiden maineesta, mutta ei Alpo Rusin maineesta.

Tiitisen listan julkistaminen olisi myös hyvä kysymys presidenttipaneeliin.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Poikkeuksellisen täydellinen ja täsmällinen artikkeli, lieneekö Kimmo Rentolan kirjoittama:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiitisen_lista

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Tiitisen mukaan oikeusvaltiossa ei "noin vain voi pilata joidenkin henkilöiden mainetta".

Päinvastoin, oikeusvaltiossa "läpinäkyvyys" on perustavaa laatua oleva arvo. Salailu sotii räikeästi tätä arvoa vastaan. Jos Tuure Junnilan nimi olisi tuolla listalla, se ei varmaankaan tarkoittaisi sitä, että hän olisi edistänyt kommunismin asiaa enkä usko, että Junnilan arvo julkistuksesta kärsisi.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Eli siis tietynlaisen narratiivin omaava voi vain oikein arvostella kirjaa.

Tämä selvä.

Toimituksen poiminnat