”Savuavan aseen” löytyminen otti aikansa

Helsingin Sanomien (HS) kirja-arvostelijan tehtävä on merkittävä, koska lehdessä esitettyjen arvioiden jälkeen on niitä, jotka pohtivat, onko heillä kanttia murtaa arvovaltaisen median mielipidettä. Suomessa HS mielletään usein viranomaiseksi, ei niinkään neljänneksi valtiomahdiksi, joka vartioisi viranomaisen vallankäyttöä.

Suomen  harjoittama puolueettomuuspolitiikka oli järkevä linja idän ja lännen vastakkainasettelun olosuhteissa. Suomi toteutti taitavaa diplomatiaa, jonka ansiosta maamme kytkeytyminen läntiseen talousintegraatioon turvattiin ja sotilaallinen painostus torjuttiin viime hetkellä. Ongelmat syntyivät, kun linja alkoi muuttua  enemmänkin puolueettomuudeksi Neuvostoliiton hyväksi kuin Suomen läntisen aseman vahvistamiseksi vuodesta 1972. Tämän seurauksena ”välttämättömästä myöntyväisyydestä” –  siis reaalipolitiikasta – antauduttiin tarpeettomaan myöntyväisyyteen ja Moskovan politiikan myötäilyyn, suomettumiseen, mikä rämetti poliittista kulttuuria.

Jääviyskysymykset ovat usein ongelmana valtion hallinnossa, talouselämässä ja politiikassa. Jääviyskysymyksen tulee koskea myös journalismia. Lukijan olisi syytä tietää, millaisista lähtökohdista ja taustasta kriitikko tarkastelee arvionsa kohdetta. Se vahvistaisi kritiikin uskottavuutta ja antaisi lukijalle paremman mahdollisuuden vastakritiikkiin. Tohtori Veli-Pekka Leppäsen kirjoittamassa tohtori Alpo Rusin ja tietokirjailija Jarmo Korhosen Kremlin jalanjäljet (Docendo, 2017) -teoksen Helsingin Sanomissa julkaistussa kritiikissä (25.11.) kuultaa jääviysongelma. Ehkä lopulta oli kuitenkin hyvä, että hän sen kirjoitti. Leppäsen kritiikki nimittäin vahvistaa kirjamme perusteesiä, jonka mukaan vuoden 2002 vakoilukohun taustalla olivat poliittiset tekijät.

Kremlin jalanjäljissä  monet aiemmin irralliset yksityiskohdat asettuvat lopultakin loogiseen kokonaisuuteen. Tämä oli mahdollista, kun haastateltavat vihdoin kertoivat tietonsa. Lopputulos oli suuri helpotus allekirjoittaneelle, kun totuus järjettömän vakoilujahdin taustoista selvisi. Olemme toki juuri siksi olleet valmistautuneita tällaiseen arvottomaan ryöpytykseen, jota Leppäsen kritiikki sisältää. Kysyimme yhä uudestaan, kuuluiko vakoilukohuun myös Venäjän hybridivaikuttamisena tunnettu ilmiö, koska ajojahdin taustahenkilöitä yhdisti pitkäkestoinen kontaktityö itätiedustelun lonkeroihin. 

Veli-Pekka Leppänen väitteli tohtoriksi Suomen kommunistisen puolueen hajoamista käsitelleellä väitöskirjalla Kivääri vai äänestyslippu. Suomen kommunistinen puolue 1964−1970 (Edita, 1999).  Väitöskirjan arviossa professori Jukka Paastela havaitsi, että ”Ei totisesti jää epäselvyyttä siitä, kumman osapuolen puolella kirjoittajan sympatiat ovat”. Leppänen on toimittaja ja kriitikko, joka kirjoittaa ahkerasti etenkin Helsingin Sanomiin. Viimeksi hän on toimittanut kaksi laajaa nidettä Erkki Tuomiojan (sd.) 1990-luvun päiväkirjoja. Leppänen on esitelmöinyt mm. Otto Wille Kuusisen elämäntyöstä. On kysyttävä, onko hänellä esimerkiksi taloudellisia yhteyksiä Otto Wille ja Hertta Kuusisen säätiöön Helsingissä? Onko väärin olettaa, että hänellä on entisenä kommunistina edelleen vahvat vasemmistosympatiat? Tähän ei ole huomauttamista vapaassa kansanvallassa sinänsä, mutta silloin on, mikäli nämä sympatiat estävät kirjoittamasta objektiivisesti kirja-arvosteluja.

Leppänen on onnistunut varsin usein kirjoittamaan kritiikin, joka eroaa saman teoksen muista kritiikeistä. Tämäkin voidaan laskea hänelle eduksi ellei kyse ole henkilökohtaisten asenteiden sekoittumisesta objektiiviseen tarkastelutavoitteeseen, mikä tulisi olla hyvässä kirja-arvostelussa aina yksi päätavoite. Tällainen tapaus oli vaikkapa Reijo Mäen Sheriffi- teos, jonka Leppänen lyttäsi HS:ssa 2003, mutta jonka alan kriitikot kuitenkin palkitsivat vuoden teoksena. Hakukone osoitti, että vastaavia tapauksia on useita. Leppäsen kiittäviä arvioita saavat etenkin vasemmistopoliitikot, ja teokset, joissa on hänelle läheinen yhteiskunnallinen  sanoma. Leppänen kirjoitti 6.6.2015 HS:n kuukausiliitteessä ansiokkaan artikkelin sodan aikana kuolemaan tuomitun ja teloitetun Martta Koskisen elämästä. Hän osoitti perustellusti sympatiansa SKP:n maanalaisen toiminnan johtajana toimineen Yrjö Leinon apurin, ”ompelijan” kohtalosta. Koskinen oli toiminut sodan aikana Neuvostoliiton tiedustelun hyväksi, mutta hänen saamansa tuomio poliittisluonteisesta vakoilusta oli kohtuuton, kun samoihin tekoihin syyllistyneitä johtotason kommunisteja armahdettiin. 

Leppänen pyöritti Kremlin jalanjäljet-kritiikissään  samaa levyä, jonka HS valitsi koneeseensa jo syyskuussa 2002, kun se alkoi käsitellä viranomaisen salassapidettävän tiedon vuotamisen pohjalta Alpo Rusiin kytkettyjä Stasi-vakoiluepäilyjä. HS väitti asioita, joissa ei ollut mitään perää, mutta vaikeutti puolustusta. HS:n journalismissa pyrittiin vahvistamaan mielikuvaa syyllisyydestä eikä etsitty vuodon tarkoitusperiä eikä tuotu esille Rusin syyttömyydestä todistavia seikkoja. Niitä olisi toki ollut riittävästi kumoamaan pienimmätkin epäilyt, kuten prosessin myöhempi eteneminen todisti. HS toteutti viranomaisjournalismia, ”söi Supon ja sen poliittisten taustahenkilöiden kädestä”, eikä toiminut vallan vahtikoirana. 

Leppäsen kritiikissä ei haluttu ymmärtää, mistä Kremlin jalanjäljet -teoksen löydöksissä oli kyse: vuonna 2002 julkisuuteen vuodetun vakoilukohun taustalla olleesta poliittisesta pelistä. Kyse ei ollut ”poliittisen eliitin salaliitosta”, kuten lehti otsikoi Leppäsen kritiikin, vaan 3-5 henkilön ryhmästä, joka vakoiluepäilyjen levittelyn avulla sekä kaatoi Suomen kymmenennen presidentin, Martti Ahtisaaren, että mustamaalasi tämän entisen neuvonantajan Rusin. Näillä seikoilla on ollut ja on merkitystä ulkopolitiikan, presidentin aseman, demokratian ja useiden henkilöiden oikeusturvan toteutumisen näkökulmasta.

Kirjasta tehtiin päätös vasta, kun tekijöiden noin vuoden yhteisen selvitystyön jälkeen ”savuava ase” löytyi. Kyse oli ”demarimafiasta”, joka lainvastaisesti alkoi vuodattaa salassapidettäviä epäilyjä keväällä 1998. Tällöin myös Rusin työ presidentin kabinetissa nopeasti vaikeutui. Epäiltyä ei tässä yhteydessä kuultu, mikä tietenkin loukkasi tämän oikeusturvaa perusteellisesti. Voidaan kysyä rikottiinko tällöin myös perustuslakia, kun epäilty toimi  tasavallan presidentin neuvonantajan tehtävässä? Toisin sanoen haluttiinko epäilyjen levittelyllä heikentää myös tasavallan presidentin asemaa. Tiedossa oli, että Kalevi Sorsa (sd.) halusi vaihtaa presidenttiä. Yksi syy oli ”laiminlyöty” idänpolitiikka. Tasavallan presidentti Ahtisaari luopui tavoittelemasta toista kautta allekirjoitaneeseen liittyneiden vakoiluepäilyjen seurauksena, mikä kirjassa on osoitettu eri tavoin. Ahtisaaren myöhemmät sinänsä ymmärrettävät lausunnot toisesta kaudesta eivät tätä muuksi muuta.

Leppäsen kirja-arvostelu sopii tähän hyvin, kun tavoite on estää ”savuavan aseen” löytymisen jälkeen siihen liittyvä jälkikeskustelu. Hän sotkee tosiseikkoja, nostaa esille pikkuasioita, löytää mielestään epäselvyyksiä niistä, jotta pääasiat peittyisivät. Väitteet holtittomasta lähdekritiikistä ovat täysin kestämättömiä. Vuonna 1972 tapahtunut Zavidovo-vuoto on jätetty selvittämättä oikeudellisena kysymyksenä. Kirjoittajat ovat käsityksessä, että vuotaja Erkki Tuomioja ei ole ollut oikeutettu ja sopiva vuodon seurauksena valtioneuvoston jäsenyyteen. Leppäsen kritiikki on kuin koko vakoilukohu pienoiskoossa: peitellään vasemmiston KGB- ja Stasi-yhteyksiä ja SDP:n sisäistä valtataistelua, jonka keskiössä on – ikävä kyllä – kommunistien ja SDP:n vasemmiston ikonin Kalevi Sorsan paljastunut ongelmallinen idänsuhde.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu