Alpo Rusi

Palasiko suomettuminen Suomeen jo 2000-luvun alussa?

Suomen turvallisuuspoliittista asemaa käsittelevä kansainvälinen keskustelu ei helposti laannu. Esillä on ”suomettuminen”, jota on soviteltu Ukrainalle ja Georgialle. Tähän on vaikuttanut myös se, että Suomessa ei suomettumista ole riittävästi tunnistettu. Mikäli suomalaiset pitävät omaa ulkopolitiikkaansa menestystarinana, ei pitäisi pahastua, jos sitä tarjotaan sitten Ukrainalle ja Georgialle. Molemmat tosin hylkäävät tarjouksen suoralta kädeltä, eikä Helsinki ole tietenkään ajatuksien takana.

Uusin kansainvälinen suomettumiskeskustelu on tietenkin seuraus Itämeren alueen muuttuneesta turvallisuuspoliittisesta asetelmasta Venäjän Ukrainassa aloittaman sotilaallisen aggression seurauksena. Suomen turvallisuuspolitiikkaa tehdään ”laajan turvallisuuden”, ei strategisten tosiseikkojen pohjalta. ”Laaja turvallisuus” tarkoittaa, että Suomi panostaa kestävään kehitykseen, ihmisoikeuksien toteuttamiseeen ja sotilaalliseen yhteistyöhön rauhan ja vakauden varmistamiseksi. Sotilaallisten uhkakuvien identifiointia ei mielellään tuoda esille julkisuudessa, mikä on ehkä merkki siitä, että jonkinlainen itsesensuuri tekee paluuta. Presidentti Sauli Niinistö on puheenvuoroissaan toivonut turvallisuuskeskustelun rauhoittamista. Vastaavaa korkealta taholta vaadittua niukanlaisenkin keskustelun rauhoittamista tuskin muualla EU:n piirissä on havaittu.

Tämä ei tarkoita, etteikö Suomi olisi huolehtinut suhteellisen hyvin kansallista sotilaallista puolustuskykyään. Ruotsi ei ole tässä ollut Suomen esimerkkinä, vaan ehkä traditio ,usko, että olemme tuomittu puolustautumaan yksin. On niinikään selvä, että ”kestävä kehitys” ja YK:n vuosituhattavoitteet ovat tietenkin ja perustellusti Suomen ulkopolitiikan  prioriteetteja, mikäli strateginen turvallisuustilanne ja taloudelliset voimavarat sen sallivat. On silti vaikeampaa edistää Afrikassa paikan päällä pakolaiskriisiä, jos sotilaallinen turvallisuusympäristö on Pohjois-Euroopassa samaan aikaan epävakaa ja talous sakkaa. Syyrian sodan analysoinnissa ei edes EU:ssa kyetty identifioimaan syy-seuraussuhteita ajoissa väkivallan patoamiseksi. Tämä oli seurausta osin ainakin siitä, että ”laaja turvallisuus”-ajattelu esti Syyrian kriisin strategisen tarkastelun. Näkemys on, että kaikki kriisit tulee ratkaista diplomatialla. Näin pitäisi olla, mutta aina näin ei ole. Suomen ulkoministeriössä saattaa olla vakava strategisen osaamisen vaje 2000-luvun seurauksena.

Suomen on nyt hoidettava turvallisuusympäristön muutoksien seurausvaikutuksia hieman kuin selkä seinää vasten. Viron ulkopoliittisen instituutin apulaisjohtaja, professori Anders Kasekamp kommentoi presidentti Niinistön  suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä, joiden mukaan Suomi ei tule Baltian maiden avuksi  ”Venäjän aggression takia”.  Miksi Niinistö nyt otti tämän kannan on erikoista, koska se ei ole aivan sopusoinnussa EU:n solidaarisuusperiaatteen kanssa, jota presidentti on aiemmin pitänyt arvossa. Kasekamp aivan oikein huomauttaa, että Suomi joutuisi silti nostamaan aggression seurauksena valmiuttaan ”dramaattisesti”. Kasekampin loppuhuomautus on realistinen. Venäjän aggression seuraukset olisivat hyvin kielteiset myös  maan taloudelle, sekä strategiselle asemalle.  Viron Suojelupoliisin agentin kaappaus Viron maaperältä kaksi päivää presidentti Barack Obaman vierailun jälkeen oli vihamielinen teko, mikä voidaan tulkita myös hybridisodan uuden vaiheen valmistelutoimeksi. Suomi jäisi Venäjän aggression seurauksena ”loukkuun”, mikä johtaisi Kasekampin mukaan suomettumisen paluuseen.

Suomessa on merkittäviä poliittisia toimijoita, joiden mielestä mitään suomettumista ei koskaan ole edes tapahtunut. Suomi selvisi kylmästä sodasta, mikä on riittävä selitys. Ne jotka tekivät yhteistyötä kulisseissa Moskovan kanssa, tekivät näin isänmaaallisista motiiveista. SKP:n Moskovasta tapahtunut rahoittaminen, ja rahanpesu, sallittiin, koska sen esto olisi heikentänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, että merkittävän rahoituksen salliminen hyödytti vasemmistoa poliittisesti ja heikensi oikeusvaltiota. Eikö tämä  ole suomettumista? Ensimmäisen atomivoimalan tilaaminen Neuvostoliitosta tapahtui ilman kilpailua. Eikö kyse ollut  suomettumisesta? Neuvostoliiton julkinen arvostelu esti etenemisen politiikassa ja valtionhallinnossa. Oliko kyse suomettumisesta? 

Suomen valtioeliitti luki heikosti Euroopan  turvallisuuspoliittisen muutoksen 1980-luvun lopussa. Tänään voidaan todeta, että se  oli seurausta suomettumisesta, ”menestystarinasta”. Kun Neuvostoliiton ihmisoikeuskriisiä ei voitu julkisesti arvostella, alkoi muodostua käsitys ettei kriisiä ollut tai sitä lännessä liioiteltiin. Suomessa osattiin arvioida kriisiä realistisemmin. Suomessa tuettiin  tämän realismin seurauksena loppuun saakka Euroopan status quota, toisin sanoen myös sosialistista järjestelmää, koska muutos koettiin uhkana turvallisuuspoliittisesti ja vasemmiston, ja ensin laajemmin kansanrintaman ja myöhemmin sinipunankin, kannalta myös sisäpoliittisesti. Näin arvio neuvostosysteemin kestävyydestä oli kohtalokkaalla tavalla virheellinen. 1990-luvulla lama oli osin seurausta tästä virhepäätelmästä, mutta lamasta irtipääsy oli seurausta Euroopan integraation nopeutumisesta ja globalisaatiosta: irtaantumisesta Venäjän holhouksesta. Suomi sentään kykeni sopeutuman muutokseen, vaikka kansanäänestyksessä EU-jäsenyydestä 1994 saattoi lukea, että yli 40% suomalaisista olisi halunnut valita paluun suomettumiseen. 

Olin toivonut 2000-luvun alussa, että Suomi olisi jatkanut avautumista ja vahvistanut yhteyttä läntiseen puolustusyhteisöön, Natoon. Se olisi tuonut Suomeen enemmän investointeja lännestä ja vakauttanut pysyvästi turvallisuuspoliittista asemaa. Samalla ehkä Venäjä olisi hakeutunut aktiivisemmin länsi-integraatioon. Suomessa tapahtui kuitenkin merkillinen henkinen täyskäännös, paluu menneisyysnostalgiaan, jonka seurauksena muutosta vastustettiin ei vain Nokiassa, vaan myös valtioinstituutioissa. Suhteita Venäjään ryhdyttiin korostamaan kylmän sodan kauden sanavalinnoilla. Näin suomettuminen saattoi palata Suomeen jo 2000-luvun alussa. Nord Stream -kaasuputki oli sitten 2008 Georgian sodan yhteydessä Suomen tarjoama rauhan silta Venäjän ja EU:n välille. On todennäköistä, että  kansainvälisesti huomattu suomettumisen avoin paluu tarkoittaisi vuonna 2016 Suomen talousvaikeuksien pahenemista, sisäpoliittista epävakautta ja Venäjä-riippuvuuden kasvua EU-yhteyden kustannuksella. 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän vturunen kuva
Ville Turunen

Kyllä suomettumisen voi nähdä menestystarinana, mutta nimen omaan verrattuna siihen tilanteeseen mistä lähdettiin sotien jälkeen: huomattavan heikosta asemasta onnistuttiin kuitenkin jotenkin pääsemään tilanteeseen, joka mahdollisti kansallisen elämän ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän jatkumisen, vaikkakin vaaranalaisena. Nyt suomettuminen olisi tappio: luisuminen melko vahvasta asetelmasta meille vieraan vallan vaikutuspiiriin.

Perinteistä (sotilas)strategista lähestymistapaa voi kyllä kritisoida rajoittuneisuudesta, varsinkin ajatellen kylmän sodan aikaa, jolloin vastapuoleli tarkasteli asioita totaalisen sodankäynnin opin eli luokkasodan näkökulmasta, missä aivan kaikki palveli samaa päämäärää, eikä ollut sotilaallisesta tai strategisesta näkökulmasta irrallista, tavallista kanssakäymisen tasoa kaupassa, kulttuurissa tai edes (periaatteessa) tavallisten ihmisten kesken. Tästä näkökulmasta Laajan turvallisuuden käsitteen tai jonkin vastaavan tulisi tai olisi pitänyt jo aikanaan olla demokraattisten valtioiden vastine luokkasodan käsitteelle, eli jokin viitekehikko, jossa luokkasotaa vastaavasti voitaisiin arvioida kaikkia kanssakäymisen tasoja ja niiden vaikutuksia.

Ehkä laaja turvallisuuden käsite kaipaa vain syventämistä taikka ehkä paremminkin terävöittämistä. Onhan kuitenkin sinällään aivan oikea se havainto, että jos maailmaa saadaan "parannettua", vähennettyä köyhyyttä, lisättyä tavallisten ihmisten mahdollisuuksia osallistua politiikkaan, niin se kaikki varmastikin luonnostaan tekee maailmasta paljon turvallisemman paikan ja sodat sekä hallitsemattomat konfliktit alkavat vaihtua neuvotteluihin ja konfliktien hallittun ratkaisemiseen. Siinä vain helposti unohtuu pitkä aikajänne. Esimerkiksi Ranskan suuri vallankumous muutti peruuttamattomalla tavalla eurooppalaisia yhteiskuntia. Silti tämä tosiasia ei estänyt vanhan regiimin paluuta eli restauraatiota näennäiseti voittamattomiin asemiin lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Myös kylmän sodan päättyminen poikkeuksellisella tavalla, väkivallattomasti ja vailla voitettuja, on varmasti jättänyt jälkensä: ihmisillä on tieto paremmasta, mutta voi kestää huomattavankin kauan, ennen kuin kaikki maailman tai edes Euroopan kansakunnat ovat todella ja vilpittömästi hyväksyneet tämän.

Käyttäjän HannuValtonen kuva
Hannu Valtonen

Ilmastoflunssa painaa petiin, joten en jaksa kommentoida pitkästi.

Minä olen ylpeä siitä, että meillä oli aikoinaan politiikkoja, joilla oli kyky asettaa Suomi suomettumisen tilaan. Rakennappa kaavio, jolla Suomi olisi saavuttanut enemmän ja parempaa, mitä meillä on tänään.

Meidän suomettumisemme ei ole siirtänyt valtakuntien rajoja, eikä ole myöskään sotavoimin tappanut ihmisiä. Jos joku jossakin norsunluutornissa näkee muuta, niin unelmoikoon ja hekumoikoon ajatuksineen.

Raimo Karppinen

Vai onko se suomettuminen koskaan kadonnutkaan?

Sehän luotiin heti talvisodan jälkeen.
Jonkin aikaa rauhan teosta ajatusta kritisoitiin, mutta sitten jatkosodan tiimellyksessä huomattiin, ettei se niin huono doktriini ollutkaan.

Toimituksen poiminnat