Alpo Rusi

Suomen Venäjä-suhteet temppelin harjalla

EU:n ja Yhdysvaltain taloudelliset Venäjä-pakotteet ovat nostaneet Suomen Venäjän suhteet temppelin harjalle. Tämä tapahtuu tosin melkein kuin vaivihkaa, ilman dramatiikkaa ja on sinänsä ymmärrettävää. Geopolitiikka ja historian kokemukset rohkaisevat Suomea ylläpitämään hyviä suhteita Venäjän kanssa ”kaikissa olosuhteissa”. Presidentti  J.K. Paasikivi korosti, että Venäjän suhteita tulee hoitaa niin, että ne ovat vapaat ”suhdannevaihteluista”. Suomi halusi pysyä sivussa idän ja lännen konfliktista. Kylmän sodan aikana tämä ymmärrettiin myös lännessä, koska Suomi oli ”erityistapaus”. Suomen sotilaallinen asema oli YYA-sopimuksella sidottu Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin. Toisaalta aikanaan jopa realistisen ulkopolitiikan kärkiteoreetikko, vuonna 196-77 ulkoministerinä toiminut tohtori Keijo Korhonen (sit.) varoitti ylikorostamasta maantieteen merkitystä. ”Luovan järjen käyttö ei ulkopolitiikassa ole kokonaan kielletty”, korosti tämä aikanaan ministerin tehtävästä KGB:n savustama ministeri.

Luovan järjen käyttöä ei kannattaisi kokonaan savustaa tänäänkään ulkopolitiikan valmistelusta. Kansainvälinen järjestelmä on murroksessa. Euroopan turvallisuusjärjestelmä on haurastunut. Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä on välirikko. Suomi ei ole enää ”erityistapaus”. Jäsenyys EU:ssa edellyttää unionin - mutta myös Yhdysvaltojen - asettamien Venäjä-pakotteiden noudattamista. Tässä tilanteessa on EU-jäsenyys itse asiassa Suomen etu, koska  jäsenyyden ansiosta Suomi ei ole geopoliittisesti enää Venäjän ”lähiulkomaa”, sen sotilaalliseen etupiiriin kuuluva valtio. Suomi voi nyt myös puolustaa ETYJ:in vuoden 1990 julistuksen nojalla esimerkiksi Geogian ja Ukrainan oikeutta omiin turvallisuuspoliittisiin valintoihinsa. Suomen geopolittinen asema olisi nyt erittäin heikko, mikäli kansa olisi äänestänyt lokakuussa 1994 Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Euron merkitys on arvioitava myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta, jonka seikan  ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi perustellessaan miksi Suomen tuli hyväksyä Kreikan kolmas tukipaketti.

Krimin anastuksen ja Itä-Ukrainan sodan seurauksena syntynyt  ongelma - ajautuminen EU-jäsenenä konfliktiin Moskovan kanssa - tiedostettiin ennen Neuvostoliiton hajoamista 1991, jolloin ulkoministeriön virkamieskunnassa arvioitiin Suomen EY-jäsenyyden etuja ja haittoja. Kannattaa muistaa, että Neuvostoliiton hajoamista ei yleensä ennustettu. Suomessa siitä spekulointikin oli käytännössä kielletty. Hieman samalla tavalla kuin NATO-jäsenyys keskusteluteemana torjuttiin tasavallan presidentin verbaalisella ukaasilla vuoden 2014 lopulla. Osa asiantuntijoista oli 1991 vakuuttunut, että Suomen tulisi hakea Venäjä/Neuvostoliiton suhteille ”opting out”-ratkaisua, mikäli joskus tulevaisuudessa haettaisiin EY:n jäsenyyttä. Toisin sanoen Suomelle olisi EU:ssa annettu oikeus harjoittaa  geopoliittisista syistä kahdenvälisiä Venäjän suhteita, joiden ei välttämättä tarvinnut olla sopusoinnussa EU:n Venäjän suhteiden kanssa. Loppuvaiheessa jäsenyyttä valmistelevissa keskusteluissa ei kuitenkaan ”opting out”-ratkaisua kannatettu. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että Neuvostoliitto hajosi samaan aikaan, kun Suomi päätti hakea EU:n jäsenyyttä talvella 1992. 

Suomen ulkopoliittisessa eliitissä on ollut hajontaa sen suhteen, tulisiko Suomen vahvistaa kahdenvälisyyttä Venäjän suhteissa ”kaikissa olosuhteissa”. Suomi-Venäjä Seuran entinen puheenjohtaja Heikki Talvitie on arvostellut toistuvasti blogeissaan (”Yksin yhdessä”, 10.7.2015) tapaa, jolla EU:n ja Venäjän suhteita on hoidettu. Talvitie valittaa, että Venäjän johdon ja länsipoliitikkojen kontaktit ovat kuihtuneet olemattomiksi. Hänen jälkeensä hetken seuran johdossa toiminut, pääministerin poliittinen valtiosihteeri Paula Lehtomäki (kesk.) on puolestaan toistuvasti korostanut, että EU:n ja Yhdysvaltojen pakotteista huolimatta Suomen tulee syventää sekä taloudellisia että poliittisia suhteita Venäjän kanssa ”kaikilla muilla lohkoilla”. Toisin sanoen pakotteita tulee noudattaa, mutta toisaalta ne eivät saa estää yhteistyön laajentamista sinänsä. Lehtomäki käytti luovaa järkeä. Pääministerin valtiosihteeri ei tietenkään ole väärässä, kun hän korostaa, että ”Venäjän markkinat menevät joka tapauksessa joillekin muille, ellemme me siellä ole”. Käytännössä joidenkin markkinoiden menetys on kuitenkin se hinta, jonka länsimaat ovat valmiita maksamaan, jotta Krimin anastus ja Ukrainan epävakauttaminen eivät jää rankaisematta. Krimille tehdyt länsisijoitukset ovat jo Kremlin taskussa. Tarkoittaako Lehtomäki myös Krimiä ”Venäjän markkinoina, jonne on mentävä, jotta joku muu ei niitä meiltä vie”? 

Mutta onko Suomen ja Venäjän taloussuhteista seurannut jo liikaa poliittista riippuvuutta? Rakennusyhtiö SRV:n hallituksen puheenjohtaja Ilpo Kokkila kiitti taannoin Fortumin mukaantuloa Fennovoiman Hanhikivi-hankkeeseen, koska hankkeen kaatuminen olisi ”tehnyt syvän railon Suomen ja Venäjän suhteisiin”. Kokkilan huomautus on ymmärrettävä, mutta ongelmallinen. Voiko Fortum menettää miljardien arvoiset Venäjän investoinnit ellei se osallistu Fennovoiman Hanhikivi-hankkeeseen? Venäjä on kuitenkin arvaamattomassa taloudellisessa pudotuksessa, joten  pakotteet eivät ole ainoita syitä, miksi Venäjän markkinoilla menestyminen on vaikeutunut. Yhdysvallat laajensi  taannoin pakotelistaansa uusilla suomalaisilla Venäjän kaupan vaikuttajanimillä ja yrityksillä. Kai Paanasen ja Roman Rotenbergin katsotaan antaneen materiaalista apua aiemmin pakotelistalle joutuneille henkilöille ja yrityksille. Pakotelistalle joutuminen johtaa moniin seurauksiin. Laajemmin yksi uusi ongelma syntyy, mikäli voidaan osoittaa, että  pakotelistalla olevat yritykset ja henkilöt ovat rahoittaneet suomalaisia poliitikkoja ja puolueita. Jyri Hännisen Helsingin Sanomissa 18.8. esille nostamat suomalaispoliitikkojen saamat taloudelliset tuet eivät helpota Suomen hallituksenkaan asemaa, kun se joutuu arvioimaan vaikkapa Fennovoiman Hanhikivi-hankkeen edistämistä. Iltalehti jatkoi Juha Ristamäen kirjoituksessa 19.8. Paanasen poliittisten tukirahojen kartoitusta. Lähellä on johtopäätös, että Suomen Venäjän suhteita on voideltu. 

Suomen Venäjä-suhteissa on Saksan politiikasta tunnetun ”rinnakkaisulkopolitiikan” piirteitä. Toisin sanoen julkisuudessa on yksi linja, kulisseissa toinen. Rinnakkaisulkopolitiikka tuli jälleen esille kesällä 2014. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) jätti tällöin EU-ministerivaliokunnan kokouksen pöytäkirjaan merkinnän, jonka mukaan Suomen olisi mahdollista vastustaa pakotteiden voimaansaattamista tulitauon jatkuessa, vaikka muut EU-maat eivät sitä tukisikaan. Epäselväksi on jäänyt, kuka vuoti Tuomiojan salaiseksi tarkoitetun kannanoton julkisuuteen. Tuomioja oli itse 1972 vuotanut presidentti Urho Kekkosen neuvostojohdon kanssa käymät keskustelutiedot julkisuuteen. Kulisseissa  Itä-Euroopan edustajille vuoto laitettiin ulkoministeri Ahti Karjalaisen (kesk.) syyksi, joka ajoi voimalla vapaakauppasopimusta EEC:n kanssa. Vuodossa tavoite oli 1972 painostaa Kremlin avulla Suomea luopumaan EEC-vapaakauppasopimuksesta, vaikka Tuomioja parikymmentä vuotta myöhemmin perusteli moniin eroihin ja sairastumisiin johtanutta Zavidovo-vuotoa ”halulla käydä julkista keskustelua”.  

Vuonna 2014 Venäjän media pääsi Tuomioja-vuodon avulla uutisoimaan näkyvästi, että Suomi olisi vastustanut uusia pakotteita EU:ssa. Mahdollisesti vuodossa motiivi oli osoittaa Kremlille, ettei koko hallitus ollutkaan uusien pakotteiden takana. Suomen hallitusta voitiin perustellusti epäillä siitä, että sen piirissä oli Venäjän kysymyksissä  rinnakkaisulkopolitiikan harjoittajia. Tuomioja on avoimesti kertonut päiväkirjoissaan, että hän piti yhteyttä vuodesta 1993 alkaen  ”vanhaan tuttuun”, KGB:n entiseen, ja ilmeisesti FSB:n silloiseen upseeriin. Kylmässä sodassa rinnakkaisulkopolitiikka voitiin liittää Neuvostoliiton ulkoisen tiedustelun. KGB:n kanssa harjoitettuun kanssakäymiseen. Se tapahtui  poliittisesti ja juridisesti ”harmaalla vyöhykkeellä”, eikä suinkaan aina ollut  edes juridisesti hyväksyttävää, vaikka poliittiset motiivit olisivatkin kestäneet kritiikin.

Syyskuussa 2014 käynnistetyn Minsk II -sopimuksen avulla olisi löydettävä ratkaisuja, joilla voitaisiin alkaa sanktioiden vähittäinen purkaminen. Mikäli Venäjä ei luovu Krimistä ja lopeta sotilaallista toimintaa Itä-Ukrainassa lännen ja Venäjän välinen vastakkainolo kestää kuitenkin ehkä vuosikausia. Tutkimusten mukaan vain noin kolmanneksella  talouspakotteista on saavutettu toivottuja tuloksia. Venäjää ei nähtävästi taivuteta taloudellisilla sanktioilla, vaikka ne ovatkin syventäneet maan talousahdinkoa ja aiheuttaneet vahinkoa myös pakotteiden asettajille. Toisaalta Ukrainassa käynnissä olevaa sotaa ei haluta eskaloida, jolloin sotilaallisesta väliintulosta pidätytään. Amerikkalainen strategi Edward Luttwak arvioi, että esimerkiksi Kiinaa vastaan on mahdotonta aloittaa sotilaallisia toimia ilman suursodan uhkaa, mikäli Kiina itse käyttäisi voimatoimia valtansa vahvistamiseksi Aasiassa. Tämä koskee myös Venäjää, jolloin niin Kiinan kuin Venäjänkin tapauksissa Luttwak näkee taloudelliset pakotteet ainoina vastakeinoina näiden maiden voimankäytön patoamisessa.  Pakotteita ei siten tule kiertää, eikä pakotteiden kohteeksi joutuneita voi pitää taloudellisina tukijoina Suomen politiikassa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän jaga kuva
Lars-Erik Wilskman

" Pakotteita ei siten tule kiertää, eikä pakotteiden kohteeksi joutuneita voi pitää taloudellisina tukijoina Suomen politiikassa." Samaa mieltä, mutta itäisellä rahalla, joko suorasti tai epäsuorasti, on tosi pitkät perinteet maahamme kohdistuvassa ja maamme omassa poliittisessa päätöksenteossa. Keskustelua tarvittaisiin, mutta sitä ei tahdo syntyä.

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Kiinnostava kirjoitus ja hyvää pohdintaa aiheesta "rinnakkaisulkopolitiikka".

Meillä on useampiakin varsin tuoreita tapauksia, joissa yhteisen ulkopoliittisen linjan hakeminen on ollut ilmeisen vaikeaa. Näitä ovat EU:n Venäjä-pakotteet (Tuomiojan mainittu kirjaus), Ämarin ilmasotaharjoitus ja Etyjin parlamentaarikkokokous. Fennovoiman ydinvoimalaankin on liittynyt selvää ulkopoliittista värinää.

Tuomiojan kirjauksesta uutispätkää: http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/674842/Rinne+Veto...

Ämarista uutispätkää: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-142172744593...

Etyjistä uutispätkää: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015070319967500_u...

Käyttäjän jheyno kuva
Jouko Heyno

Kiinnostava kirjoitus muuten, mutta Rusi unohtaa, että Suomi EI ole ollut itsenäinen, suvereeni, valtio, ulkopoliittinen toimija, 1.1.1995 lähtien.

Ja se on se ratkaiseva ero.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Kerrankin Heyno kirjoittaa asiaa!

Käyttäjän nita kuva
Nita Hillner

Suomi ei ollut itsenäinen toisen maailmansodan jälkeen, kuuluimme nimittäin Neuvostoliiton etupiiriin. Emme silloinkaan voineet tehdä itsenäisiä päätöksiä. Mutta onneksemme meillä oli melko ovela presidentti, joka käytti kaikkia mahdollisia porsaanreikiä Suomen hyväksi.

Suomi kuuluu nyt selkeästi lännen demokratioihin. Ja hyvä niin! Mikäli Venäjä olisi kehittynyt demokratiaksi ja ottanut oikeusvaltion periaatteet käyttöön, olisi tilanne nyt aivan toinen. Suomi tarvitsee Euroopan unionia, Eurooppa tosin ei tarvitse meitä.

Pidän euroa epäonnistuneena projektina! Mutta tällä hetkellä emme valitettavasti voi irtisanoutua aktiivisesti siitä, ulkopoliittisista syistä johtuen.

Käyttäjän jheyno kuva
Jouko Heyno Vastaus kommenttiin #6

Ilmeisesti koko suvereniteetin, itsenäisyyden, käsite on sinulle hämärän peitossa. Suosittelen selvittämään asian.

Käyttäjän MattiJuhani kuva
Matti Loikkanen

Suomi ei ole ollut itsenäinen, suvereeni, valtio sitten 2. maailmansodan.

Kuuluminen EUhun ja Länteen laajentaa Suomen suvereniteettia maailmalla. Paavo Väyrysen mielestä meidän pitäisi joka mutkassa kysyä mitä naapuri haluaa meidän tekevän.

Käyttäjän jheyno kuva
Jouko Heyno

Höpöhöpö. Ilmeisesti sinulle on koko suvereniteetin, itsenäisyyden, käsite hmrän peitossa.

Olen sen suhteen voimaton. Vain sinä voit lisätä tietojasi asiassa.

Yossi Smed

Saksa, EU:n veturi, harjoittaa yhä Venäjän kanssa kauppaa, joka volyymiltään ei ole nykyisen EU.n pakotelistan mukaista. Lipposen ja Schröderin Nordstream toimittaa elintärkeää kaasua Schleswig-Holsteinilaisen, ja sen itäpuolelisen Saksan talouksille ja elinkeinolle. Myös vienti vetää, ei tosin enää maasturi Bemareina, mutta, saksalaiset sen tajuavat, kauppa se on joka kannattaa...
On tekopyhää puhua taloudellisista pakotteista. Mitä Venäjällä ja Ukrainassa tapahtuu, de facto, ei liikuta USA:ta tai Saksaa juuri mitään. Tämä on sitä "Realpolitik" mitä Willy Brandtkin jatkoi. Suomen asema olisi hyvä, jos Presidentti Niinistö ei olisi torpedoinut ETYJ:tä lopullisesti, minkä pelkään pahoin käyneen.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

"Mitä Venäjällä ja Ukrainassa tapahtuu, de facto, ei liikuta USA:ta tai Saksaa juuri mitään."
Olisi ihme ellei USAta Venäjän luonnonvarat kiinnostaisi.

Yossi Smed

Venäjä, Venäjä. Luonnonvaroiltaan rikkain kansakunta.

Venäjä ei onnistunut tulemaan länsimaiseksi valtioksi edes Jekateriina Suuren halusta. Nykyinen Venäjä käpertyy itseensä, slaavilaiseen melankoliaan. Mitkään viisaat länsimaiset talousteoriat eivät päde Venäjään. Kuka se sanoi, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, vaan...

Käyttäjän dottore48 kuva
Kari Ellimäki

On ilo lukea Alpo Rusin analyyttisiä blogeja ulkopolitiikasta.

Eikö Kepu osaa arvostaa A R:a. Olisi hyvää vastapainoa Paula Lehtomäelle, Moskovan politiikan"ymmärtäjälle".

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset