Venäjä ei hyväksy Euroopan turvallisuusjärjestystä – toisin oli vuonna 1969
Varsovan liiton poliittinen komitea päätti 17.3.1969 vetoomuksesta, joka oli suunnattu kaikille Euroopan valtioille. Vetoomus sisälsi ehdotuksen Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämisestä. Vetoomuksen taustalla oli Neuvostoliitto, joka yritti löytää ulospääsyä elokuussa 1968 tapahtuneen Tshekkoslovakian miehityksen aiheuttamasta eristymisen ja kielteisen leimautumisen aiheuttamasta tuskasta. Neuvostoliiton johtaja Leonid Brezhnev oli maininnut konferenssista presidentti Urho Kekkoselle jo kesäkuussa 1968, mutta miehitys pani pisteen ei vain konferenssihankkeelle vaan monille muillekin itä-länsi-hankkeille.
Kekkonen otti 8.4.1969 Tamminiemessä vastaan Neuvostoliiton suurlähettiläs A.E.Kovalevin. Lähettiläs yritti myydä konferenssiajatusta Kekkoselle, joka aidosti pelkäsi, että kaikki ponnistelut puolueettomuuspolitiikan vahvistamiseksi valuisivat hiekkaan. Oli jokseenkin selvä, että Nato-maat eivät lämpenisi Brezhnevin ehdotukselle. Toisaalta Suomen oli vaikea sanoa ”hyvälle asialle” suoralta kädeltä ei. Suomea uhkasi joutuminen itä-länsi-konfliktissa idän juoksupojaksi.
Kekkonen joutui konsultoimaan vastausta miettiessään ulkoministeriön virkamiehiä. Onneksi ministeriössä oli valmisteluportaassa rypäs hyvin koulutettuja ja innovatiivisia diplomaatteja. Rauhanpuolustajien lehdissä ”tohtorikoplaksi” leimattu diplomaattitiimi sai käsiinsä vaikean pähkinän purtavaksi. Suomen onneksi Neuvostoliiton aloitetta ei Naton piirissä torjuttu suoralta kädeltä, vaikka siihen ei otettu suoraan kantaa. ”Sattuma puuttui peliin”, kuten totesin Vasemmalta ohi-teoksessa (2007). Suomen YK-suurlähettiläs Max Jakobson oli sopinut aiemmin lounaasta Kekkosen kanssa, joka toteutui 29.4. Tamminiemessä. YK-asiat jäivät sivurooliin, kun Kekkonen kaivoi Kovalevin paperin esille. Jakobson inspiroitui arvioimaan hanketta ja haki sille suurempaa roolia. Jälkiruokavaiheessa ajatus oli kirkastunut: Suomi vastaisi Neuvostoliitolle, mutta tekemällä oman esityksen, joka poikkeaisi Moskovan alkuperäisestä esityksestä.
Jakobson sai tehtäväksi yhdessä ”tohtorikoplan” kanssa muotoilla Kovalevin paperin pohjalta muistion, josta tuli Suomen kylmän sodan kauden tärkein ulkopoliittinen hanke. Historiassa toteutuu usein ironian laki. Suomi väisti joutumasta idän juoksupojaksi Kremlin vetoavulla. Suomen muistiossa osallistujat olivat hallituksia, ja osanottajapinta ulotettiin ”Euroopan turvallisuudesta vastuullisiin valtioihin”, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. ”Se mikä oli ensisilmäyksellä Suomen ulkopolitiikan haaksirikon näky, muuttui muistiossa virtaavaksi vedeksi, jonka harjalla Suomi eteni uusille ulapoille”, kuten Vasemmalta ohi -teoksessa muotoiltiin. Kekkonen lisäsi muistioon oman puumerkkinsä: Suomi oli valmis ei vain valmistelujen vaan myös päätöskonferenssin isännöimiseen.
Kekkonen oli poliitikko, joka halusi saada prosessin näyttämään, mikäli se onnistuisi, ”Kekkosen kädentyöltä”. Huippukokous sinetöisi hänen elämäntyönsä. Todellisuudessa ETY-hanke koostui lukuisista palasista, useista innovaatioista, joista tärkein oli Max Jakobsonin lounaskeskustelun aikana loihtima menetelmä kiertää Neuvostoliiton kutsu ”vastakutsulla”. Kekkosen luonnekuvasta kertoo se, että kun huippukokouksen aika koitti 1975, maahan oli nimitetty Keijo Liinamaan (sd.) virkamieshallitus, jonka ulkoministeriksi ei kutsuttu Max Jakobsonia, vaan Kekkosen hiihtokaveri, siihen aikaan vaikutusvaltainen Olavi J. Mattila. Jakobson oli saanut väistyä jo 1974, jolloin tämä kieltäytyi ottamasta vastaan enää nimitystä Kekkoselta. YK:n pääsihteeriksi 1971 nousussa ollut Jakobson ”sai mennä”. Jälkikäteen voidaan vain valittaa, että maamme ehkä paras diplomaatti ei kelvannut virkamieshallituksen ulkoministeriksi hallitukseen joka isännöi hänen ideoimansa ETYK:in huippukokousta. Monet muutkin diplomaatit, kuten Ralph Enckell, tekivät suorastaan elämäntyönsä prosessin eri vaiheissa. ETYK-hanke viivästytti monia muita hankkeita, kuten DDR:n tunnustamista useilla vuosilla. ETYK-hankkeesta tuli siten Suomen ulkopolitiikan puskuri ja veturi useiden vuosien ajaksi.
Heinäkuun 5. päivä 2015 on tarkoitus pitää ETYJ:ksi muuttuneen ”Jakobsonin ideoiman hankkeen” juhlakokous Helsingissä parlamentaarikkojen tapaamisena. Kokous olisi normaaleissa oloissa pidetty huipputasolla, mutta Euroopan turvallisuustilanteen heikentymisen seurauksena on pitäydytty parlamenttien välisyyteen. Alkuperäinen Suomen ”vastakutsu” oli esitetty toukokuussa 1969 Euroopan turvallisuudesta vastuussa olevien valtioiden hallituksille. Suomessa on alusta alkaen tajuttu isännyyden ongelmat, kun monet keskeiset Venäjän duuman jäsenet ovat EU:n listalla. Venäjä valitsi oman delegaationsa jäsenet oman järjestelmänsä mukaisesti. Olisi ollut yllättävää, ellei näin olisi tapahtunut.
Toin esille Etupiirin ote -teoksessa (2014), että Euroopan turvallisuusjärjestelmä on ”systeemikriisissä” Krimin anastuksen seurauksena. Venäjä katsoo, että Krimillä pidetty kansanäänestys legitimoi Krimin liittymisen Venäjään, mutta tästä ei tietenkään valitse yksimielisyyttä. Vakiintunut arvio lännessä on, että kyse oli hybridisodan keinoilla suoritetusta väkivaltaisesta alueliitoksesta. ETYJ:in yksi periaatteista on, ettei rajoja voida muuttaa kuin rauhanomaisesti. Strateginen diplomaattinen tavoite tulisi asettaa nyt niin, ettei Ukrainan kriisi ainakaan syvene. Minskin sopimuksen toimeenpano on ainoa realistinen diplomaattinen prosessi, joka luo pohjan onnistuessaan myös ETYJ:in roolin merkityksen osittaiselle palauttamiselle. Kaikkien muiden diplomaattisten aloitteiden tulee palvella Minskin prosessia.
Aikanaan Neuvostoliiton valtion turvallisuuskomitea KGB varoitti hyväksymästä ETYK:in loppuasiakirjaa, mutta puoluejohtaja Brezhnev jyräsi hankkeen läpi Kremlissä.”Olemme herroja omalla alueellamme”. Brezhnev ajatteli, että ETYK varmisti sen, että Neuvostoliiton ylivaltaa Itä-Euroopassa ei enää voitaisi estää. Lännessä puolestaan otaksuttiin, että ETYK:in sisältämä ”ihmisoikeuskori” pitäisi huolen siitä, että jatkossa vapauden tuulet puhaltaisivat myös idän sosialistisiin maihin. Tämä oli kesällä 1970 argumentti, jolla Kekkonen sai Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin suosiolliseksi ”Suomen ETYK-hankkeelle”. Vuonna 2015 on tultu tilanteeseen, jossa Venäjän suhtautuminen ETYJ:iin on aika lailla sama kuin mitä KGB:n päällikkö Juri Andropov esitti kesällä 1975. Kyse ei ole siitä, ketkä osallistuvat Venäjän delegaatiossa ETYJ-kokoukseen, vaan siitä, että Venäjä ei hyväksy nykyisenkaltaista Euroopan turvallisuusjärjestystä, jonka symboli on ETYJ. Vuonna 1969 Neuvostoliitto tarvitsi ETY-hanketta. Vuonna 2015 tilanne on toinen. Tämän tunnustaminen tarjoaa perustan realistiselle diplomatialle.
Blogi on raikas tuulahdus todellisuudesta nykyisin vellovassa ”neukut on imperialisteja” -”keskustelussa”.
Kuten Paasikivi totesi, valtioilla ei ole moraalia, niillä on etuja ajettavanaan. Tämä koskee niin Venjää, USAaa, Kiinaa kuin vaikkapa Suomea. Samoin Paasikiven oiva tölväisy siitä, että kansaivälinen politiikka ei ole oikeustoimi, sitä ei käsitellä kihlakunnanoikeuksissa, on edelleen ajankohtainen.
Kansaivälinen politiikka on valtapolitiikkaa, jossa todellisia ystäviä ei ole. On vain yhteneviä etuja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Valtioiden ainoa keino pitää yllä edes jonkinlaista rauhantilaa on neuvotella, sopia, tehdä lehmänkauppoja ja purkaa niitä sen mukaan, mikä niille itselle on edullista. Kun kaikki tietävät ja tajuavat tämän, järjestelmä toimii. Jos, ja kun, sitten joku alkaa lässyttää siitä, mikä on ”oikein” tai ”laillista”, joudutaan väistämättä vaikeuksiin.
Kuten todettu, kansainvälinenn politiikka on valtapolitiikkaa, eikä ole olemassa mitään muuta valtaa kuin väkivalta, voima. Sitä joko käytetään, sillä uhataan tai sillä ollaan uhkaavinaan. Niin kauan, kuin uhka on keskustelutasolla, eletään rauhassa. Kun neuvotteluyhteys katkeaa ja ristiriidat alkavat paheta, joudutaan ennemmin tai myöhemmin väkivallan käyttöön. Väkivaltaa käytetään joko silloin tällöin, paineepurkuna ja näyttönä, tai sitten annetaan tilanteen pahentua, kunnes väkivalta sanamukaisesti räjähtää käsiin. Neuvottelutasolla pyritään pysymään vain siksi, että ensiksikin se on selvästi halvempaa kuin voimankäyttö, toiseksi siksi, että aseelliseen konfliktiin sisältyy riski hävitä se.
Tässä kansainvälisen politiikan maailmassa Suomella ja suomalaisilla on tasan kaksi vaihtoehtoa:
1) Pysyä mukana pelissä – sillä peliä se edelleen on – ja yrittää pysyä, niin kuin niin oivasti on todettu, ”suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella”. Tämä edellyttää paitsi taitavaa diplomatiaa, joka suuntaan ulottuvaa sopimusten ja yhteistyömekanismien verkkoa (nimenomaan joka suuntaan) ja riittäviä reaalisia omia voimavaroja.
2) Nostaa kädet pystyyn, alistua jonkin suurvallan vasalliksi, antaa sen hoitaa asiat ja toivoa, että joitain murusia putoaa meidänkin pöytäämme – jos ei putoa, niin minkäs sille sitten voi. Ja jos sitten ”oma” suurvaltamme ajautuu aseelliseen konfliktiin tai kauppasotaan, teemme niin kuin käsketään. Pomo vie, Suomi-neito vikisee.
Muita vaihtoehtoja ei reaalimaailmassa ole.
Ilmoita asiaton viesti
Kyynikko.
Ei ole mitään valtaa. Joko teet yhteistyötä tai häviät.
Ainoa suurvalta on kuluttaja. Valitettavasti… ei mene muuten lada kaupaksi enään…
Ilmoita asiaton viesti
Tämä oli hyvä ja mielenkiintoinen katsaus historiallisesta perspektiivistä. Se antaa myös näkökulmaa sille miten Suomen pitäisi jatkaa tästä eteenpäin. Sinisilmäisyyttä ei ainakaan kannata viljellä. Toisaalta YYA -aikakauden jälkeen on moni asia myös Suomen osalta muuttunut ja nämä muutokset pitäisi ottaa huomioon, eikä kyyristellä YYA -aikakauden juoksuhaudoissa. Suomi on tiiviisti EU:n jäsenmaa ja se näyttää osoittautuneen joillekin yllätykseksi.
Suomen tilanne on nyt monessa mielessä erilainen kuin syksyllä 1944 ( tappio sodassa ), vuonna 1958 ( yöpakkaset ) , vuonna 1961 ( noottikriisi) , vuonna 1975 ( ETYK:n huippukokous) tai 1990 – 91 ( Neuvostoliiton hajoaminen). Venäjän on edelleen Suomen naapuri, mutta uudessa poliittissessa tilanteessa.
Ilmoita asiaton viesti
Muistan erään TV-uutislähetyksen illalla 1970, jossa kerrottiin, että ”USA:n presidentti Nixon suhtautuu penseästi Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämiseen.”
Muistan sen siksi, että varhaisteininä tuo sana ”penseästi” juuttui korvaan.
Nyt voin todeta, että silloin USA mielsi ETYK:n nimenomaan Neuvostoliiton intressejä vaalivaksi järjestelyksi. USA suostui mukaan, kun ETYK:iin otettiin ”kolmas kori”, joka käsitteli ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia. Neuvostoliitolla ei ollut ongelmia tämän kanssa. ”Vot, otetaan mukaan vain!”, sanoi Brezhnev. (Koska sopimuksethan olivat heikäläisille vain paperia …)
Ilmoita asiaton viesti
Blogissa annetaan mielenkiintoinen selvitys Etyk-prosessin alkuvaiheista. Oli epäreilua, että Max Jakobson ei saanut olla mukana etujoukossa itse konferenssiin saakka, sillä hänhän oli onnistunut ”myymään” hankkeen lännelle.
Itse Kekkonenkaan ei ehtinyt nähdä Etyk-hankkeen varsinaista ja odottamatonta lopputulosta, Berliinin muurin murtumista.
Oli luojan lykky, että Neuvostoliiton viimeinen ykkösjohtaja Gorbatshov oli humaani rauhan mies. Berliinin muurin murtumisesta olisi helposti voitu ajautua kolmanteen maailmansotaan.
”Glasnostin” kaudella muuan Vladimir Putin oli tiedustelutehtävissä DDR:ssä. Voi hyvin ymmärtää, että hän nimittää Varsovan liiton ja sittemmin koko Neuvostoliiton hajoamista ”aikakautemme suurimmaksi katastrofiksi”.
Jos vuoden 1975 Etykissä ”lopullisesti vahvistetut rajat” olisivat yhä voimassa, Ukrainan kriisistä ei olisi tietoakaan.
Ihme, että Venäjä yleensä haluaa lähettää ketään juhlimaan tuota vuoden 1975 Etykiä, jonka seuraukset tiedetään.
Ilmoita asiaton viesti
Ihan itsestään selvästi kaikki me tänä vuonna 60 täyttäneet yhteiskuntatieteitä opiskelleet olemme koko ajan pitäneet Max Jakobsonia ja Ralph Enckelliä ETYK:n arkkitehteinä, tämä ei ole mikään ongelma.
Mitä lähipäivien kokoukseen tulee, pakko on miettiä, olisivatko asiat toisin, jos parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtajan ei olisi tarvinnut pelätä henkensä puolesta vuosi sitten.
Ilmoita asiaton viesti
Alpo Rusilta erinomainen tiivistelmä historiallisista tapahtumista.
Mutta entäpä nyt? Suomella on idässä hyvin suuri valtio, joka haluaa olla suurvalta ja on erittäin pettynyt, kun ei sitä kaikkien mielestä ole. Venäjää, joka on vain osa Neuvostoliittoa, johtaa yksinvaltaisesti Putin. Hän pitää Neuvostoliiton hajoamista suurimpana negatiivisena tapahtumana viime vuosisadalla.
Nyt Suomella pitäisi olla yhtä fiksu virkamies kuin Max Jakobson ja presidentti kuin Kekkonen sekä tohtorikopla UM:ssä. Onkohan meillä?
Ilmoita asiaton viesti
Miten Suomi osaisi tai pystyisi olemaan täysin puolueeton ja suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella?
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen päästiin helpolla. Venäjä oli rauhaksiin. Suomi pääsi liittymään eu:n jäseneksi.
Aiemmat kokemukset ovat huonoja. Sodanjälkeinen aika oli melkoista Neuvosto vyörytystä. Suomesta yritettiin tehdä väkisin NL vasallia ja kommunistista valtiota. Venäjä hallitsi täällä monella tapaa. Oli kotiryssiä, vaikutettiin suoraan lakihankkeisiin jne… Eli se aika ei ainakaan ollut ristiriitojen ulkopuolella pysymistä. Miten olisi käynyt, jos NL olisi voittanut kylmänsodan natoa vastaan? Itsenäistä Suomea tuskin olisi.
Eikä ennen talvisotaakaan harjoitettu tarkka puoluettomuuspolitiikka tuonut tulosta. Usko pistettiin kansaninliittoon ja meitä vietiin kuin metrin mittaa. Sotaakin jouduttiin. Siitä täytyy nostaa hattua aikalaisille, että uskallettiin vastarintaan nousta. Muuten olisi baltia,puolan,ukrainan,besarabian kohtalo ollut meidän.
Totta Suomi tarvitsee hyvät suhteet venäjälle. Tarvitseeko venäjä hyvät suhteet meihin? Ei sitä kiinosta meidän halut. Omaa etuaan se ajaa.
Helpolla Venäjä saa suomen haukkomaan henkeä. Tietoisesti pistetään Etyk kokukseen lähtemään matkustuskiellossa olevia ihmisiä. TUskin Venäläiset edes siellä haluavat olla istumassa, koska kaikkia Etykin periaatteita ovat rikkoneet.
Ilmoita asiaton viesti
Dosentti Hannu Rautkallio on tutkinut ja kirjoittanut paljon Kekkosen ajan Suomi – Neuvostoliitto – länsi suhteista.
Ministeri Max Jakobson on ottanut kantaa Rautkallion ehkä perinteistä poikkeavaan esitystyyliin. ks. oheinen linkki:
http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353053823343
Olen lukenut muutaman Rautkallion ko. aikakautta kuvaavan kirjan ja täytyy sanoa, että ei niitä voi olan kohautuksella kuitata. Varsinkin, kun Rautkalliolla on yksityiskohtaiset lähdeviitteet. Samoin kun ei voi ohittaa esimerkiksi Alpo Rusin kirjaa ”Vasemmalta ohi”, jossa on erittäin kattavat lähdeviitteet ja muistiinpanot ( lainasin sen kirjan tutulleni, en ole vielä saanut takaisin) . Rusin kirjan kylmä realismi sai lukijan suorastaan voimaan välillä pahoin, ”Voiko tämä olla totta ? ” Toisaalta, mitä enemmän YYA -aikakautta käsittelevää kirjallisuutta lukee, niin em. kysymykseen voi vastata: ”Kyllä se oli totta”.
Max Jakobson, on ollut näköalapaikoilla Suomen , Neuvostoliiton ja lännen välisten suhteiden kehityksen aikana. Mielenkiintoista Jakobsonin, Rautkallion kirjan ”Suomi lännestä nähtynä” arvioinnissa on se kritiikki sitä kohtaan, että Rautkallio antaa ymmärtää Kekkosen olleen konspiraattori tai peräti collaboraattori Neuvostoliiton suuntaan ( salaliittoteoria ). Jakobsonin em. arviointi on kirjoitettu vuonna 1991 ja hän ei valitettavasti ole enää kommentoimassa näinä aikoina asioita. Onkin ehkä otettava huomioon Max Jakobsonin kommenteissa myös se vaihe , missä vuonna 1991 Suomessa ja NL / Venäjällä sekä niiden välisissä suhteissa elettiin. Olihan presidentti Koivistokin sillon vielä melko varovainen julkisissa linjauksissaan.Vaikka sitten kun tilanne oli kypsä, Koivisto vei määrätietoisesti Suomen EU:hun.
Kyllähän dosentti Rautkallion , niin kuin vastakkaisia näkökulmia edustavan ulkoasiainneuvos Juhani Suomen, julkaisemasta kirjallisuudesta selviää, presidentit Paasikivi ja Kekkonen olivat aikamoisessa puun ja kuoren välissä toisen maailmansodan jälkeen. Ja tässä tulee se YYA -aikakauden erityispiirre nykyiseen geopoliittiseen tilanteeseen verrattuna. Paasikiven ja Kekkosen aikana Suomi oli yksin sodan hävinneenä valtiona voittajavaltio Neuvostoliiton kyljessä, eikä lännestä ollut muuta saatavilla kuin sympatiaa ( liekkö edes sitä teetäkään ollut tarjolla ). Tätä tilannetta voi myös peilata Viron, Latvian ja Liettuan odotuksiin lännen tuesta maiden miehittäjää vastaan taistelleille metsäveljille. Sitä tukea ei näille koskaan lännestä kuulunut. Eurooppa oli jaettu voittajavaltioiden välillä itään ja länteen.
Nyt kun Balttian maat ovat Natossa, niin mm. USA on Nato -maana selkeästi ilmoittanut, että se on mukana täyttämässä Nato:n 5. artiklan velvoitetta, jos tarvetta on. Mukana ovat olleet muutkin Nato -maat ilmavoimillaan asiaa varmistamassa. Todettakoon niille, jotka eivät vielä ole ehtineet lukea Pohjois-Atlantin sopimusta, niin kyse on ko. maiden puolustamisesta, ei niiden käyttämisestä hyökkäyksen lähtöalueina.
ks. http://www.finlandnato.org/public/default.aspx?nod…
ja sivulla oleva linkki pdf -tiedostoon: Pohjois-Atlantin sopimus, epävirallinen suomennos (PDF, 12 kt)
Kannattaa lukea tuo linkki tosiasioihin perustuvan keskustelun pohjaksi, sillä se ei ole kuin vajaat kolme sivua. On muuten harvinaisen selkeää tekstiä, jos vaikka vertaa sitä ns. pohjoismaisen puolustusyhteistyöhön liittyvään kirjoitteluun ja debateeraukseen.
Olisi mielenkiintoista kuulla Alpo Rusin kommentteja tästäkin aiheesta. Mielestäni, varsinkin näinä aikoina, olisi tärkeää, että nuoremmille sukupolville avattaisiin YYA -aikakauden todelliset kuviot.
On tärkeää, että nuoremman sukupolven suomalaiset perustavat nykyisen maamme suvereniteetin siihen todellisuuteen, mitä meillä on perintönä menneiltä vuosikymmeniltä. Tässä auttaa se, mitä ajassa eläneet ovat kokemuksistaan kirjoittaneet ja kertoneet.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkä yksi merkillepantavimmista Koiviston lausunnoista eläkevaarina on noin viiden vuoden takaa, kun hän Helsingin Sanomien mukaan oli haastattelussa vastannut erääseen kysymykseen sanoen: ”Neuvostoliitto ei ollut niin paha kuin kansalaiset kuvittelivat. Se oli paljon pahempi.”
Muistaakseni kysymys koski nimenomaan hänen varovaisuuttaan tuona kylmän sodan loppumisen aikana.
Ilmoita asiaton viesti
Olipas pitkä kommentti ja hyvä! Eikös Rusi ole selkeästi Nato-mies? Alpo saa kommentoida…
Ilmoita asiaton viesti
”Venäjä ei hyväksy Euroopan turvallisuusjärjestystä – toisin oli vuonna 1969”
Sen verran puuttuisin tuohon otsikkoon, että emme voi tietää mitä Venäjä vuonna 1969 olisi hyväksynyt tai ollut hyväksymättä, koska siltä ei kysytty mitään. Osavaltiostatuksella sillä kun ei ollut omaa ulkopolitiikkaa lainkaan.
Ilmoita asiaton viesti
Euroopan rajat ovat liikkuneet vuoden 1975 ETYK:in jälkeen entisen Jugoslavian alueella vähemmän rauhanomaisesti ja Saksassakin tavalla, johon liittyvistä sopimuksista ei ole tarkkaa tietoa. Alpo, olet Saksan sen ajan politiikan hyvä asiantuntija. Mitä Kohl ja Gorbatshov sinun tietojesi mukaan sopivat silloin Naton itälaajentumisesta, jolla on ollut ja on suuri vaikutus Venäjän nykyiseen käyttäytymiseen? Mitään Molotov-Ribbentrop -sopimusta siitä ei liene kirjallisesti olemassa?
Ilmoita asiaton viesti
Mitä lienevät sopineet, mutta toista sopijaosapuolta ei enää ole olemassa. Se on kuollut ja kuopattu. Venäjä taisteli itsensä itsenäiseksi Neuvostoliiton ikeen alta Jeltsinin johdolla. Jeltsin puhui joskus alussa myös sellaisen skenaarion puolesta, että Venäjä olisi voinut littyä NATO:on.
Ilmoita asiaton viesti
Ei sen kummemmin Kohlilla kuin Gorbatshovillakaan ollut minkäänlaisia valtuuksia sopia Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Tshekin, Slovakian, Unkarin, Romanian, Bulgarian, Slovenian, Kroatian ja Albanian puolesta mitään.
2000-luvun ”suurin geopoliittinen katastrofi” on joidenkuiden anakronistinen kuvitelma, että Neuvostoliitto ja Varsovan liitto ovat olemassa.
Ilmoita asiaton viesti