Alpo Rusi

Tutkitaanko kotiryssä-toimintaa rehellisesti?

Helsingin yliopiston poliittisen historian professori L.A. Puntila korosti 1970-luvulla, miten tärkeää on tutkia historiaa niin läheltä tätä päivää ”että hirvittää”. Samalla hän varoitti sortumasta arkistojen ryöstöviljelyyn. Toisin sanoen arkistoista poimittuja sensaatioita ei sellaisenaan tullut hyödyntää ilman pätevää lähdekritiikkiä. Arkistojen sensaatiot ovat silti hieman kuin majakan valoja, joiden pohjalta voidaan suunnistaa, ei vain turvalliseen satamaan vaan myös karille. Mainetta hankkinut kirjailija ja historiantutkija puolestaan lähetti tämän allekirjoittaneelle joskus kirjeen, jossa varoitettiin jäämästä historian peikkometsiin. Hän kai tarkoitti, että historiantutkmuksessa on aina vaarana nähdä peikkoja sielläkin, missä niitä ei ole. Kirjeenkirjoittaja oli itse niistä vaaroista vapautunut.

Tutkijoiden piirissä kylmän sodan kautta 1944/48-1989/1992 pidetään varsin yhtenäisenä jaksona, johon liittyviä arkistoja voidaan alkaa hyödyntää jo aika täysimääräisesti. Suomen ulkoministeriössä salaisimmatkin asiakirjat pyritään saattamaan julkisiksi 25 vuoden jäkeen. Näin oikeastaan koko kylmän sodan jakso on periaatteessa avoin ainakin ulkopolitiikan tutkimukselle. Avoimuuskulttuurille on tehnyt tietä myös Euroopan unioni, jonka piirissä on rohkaistu asiakirjojen avaamista, myös vaikeiden kysymysten osalta,koska menneisyyden kipupisteiden selvittäminen luo edellytykset  ”paremmalle ja oikeudenmukaiselle Euroopalle”, kuten EU-komissaari Frattini asiakirjojen avaamista perusteli 2005. Perustelu ei mennyt läpi kaikilta osin Suomessa, mistä kysymys oli esitetty. Avoimuus varmistaisi ettei nähtäisi peikkoja siellä, missä niitä ei ole.

Suomen kannalta lähihistorian arvioimisessa on paljon toivomisen varaa. Suomen erityinen ongelma liittyy tietenkin Neuvostoliiton suhteisiin. Käsitteenä ”suomettuminen” jakaa sekä tutkijayhteisöä että laajemmin poliittisia puolueita ja kylmän sodan kauden päättäjiä. Vasemmalta ohi -teoksen ilmestymisen yhteydessä 2007 saattoi havaita, miten arkistoista tehtiin jos ei syyllisiä niin epäilyttäviä. Puolueiden johtohenkilöiden keskustelujen ja KGB:n kanssa harjoitetun yhteydenpidon paljastuminen yksinkertaisesti kiellettiin tai sitä pidettiin realismina ja välttämättömänä ulkopolitiikan näkökulmasta. Väittämä oli, että ”arkistot antoivat vääristellyn kuvan todellisuudesta”. Jos vaikkapa SKDL:n puheenjohtaja ihasteli DDR:ssä tapahtunutta ”sosialismin rakennustyötä”, tai Rauhanpuolustajien pääsihteeri tapaili Stasin peitediplomaatteja, kirjan tekijä sai kritiikkiä leimaamisesta.  Olisi kuitenkin ollut arvokasta, jos olisi voitu  keskustella motiiveista ja tavoitteista, kuin että keskustelujen sisällöt kiistettiin. Erityisen asiattomaksi koettiin selvittely, miten joukko vasemmistolaisia kansanedustajia oli tehnyt lakialoitteen helmikuussa 1972 Neuvostoliiton arvostelun kriminalisoimisesta. Tässä yhteydessä erityisen moitittavaa oli selostaa Stasin ja KGB:n edustajien tapaamista, jossa pari päivää ennen aloitteen tekoa oli Helsingissä  päätetty neuvostovastaisuuden kitkennän käynnistämisestä. Jokuhan saattaisi tehdä johtopäätöksen, että SKP:n stalinistisiiven johtavan kansanedustajan Mirjam Vire-Tuomisen ensimmäisenä alllekirjoittama lakialoite olisi jotenkin ollut yhteydessä KGB:n ja Stasin aloitteeseen. Kirjoittaja näki peikkoja siellä missä niitä ei kuulemma ollut.

Venäjän palattua uudelleen voimapolitiikan käyttäjäksi 2008 ja 2014  historia  ja geopolitiikka ovat myös palanneet ei vain keskiseen Eurooppaan vaan myös Pohjolaan. Suomi oli nähtävästi ainoa Länsi-Euroopan maa, missä KGB onnistui verkottumaan 1970-luvun alusta alkaen hyvin syvälle valtiollisiin instituutioihin niin sanotun kotiryssä-käytännön seurauksena. Varmaan ajatus oli, että tässä yhteydenpidossa saatiin tietoja Neuvostoliiton aikeista. Vastavakoilu hyötyi, kun päästiin keittiöön kuulemaan salaisuuksia. Suojelupoliisi käytännössä sallikin tämän luottamukselliseen yhteydenpitoon nojautuneen kulttuurin leviämisen. Erikseen on arvioitava, oliko sillä merkitystä, että Supon pällikkönä 1972-78 toiminut Arvo Pentti (kesk.) paljastui 2014 KGB:n luottamukselliseksi kontaktiksi , siis agentiksi, peitenimellä ”Mauri”. Tosin Suojelupoliisissa asia on tiedetty 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta asia on tietenkin pidetty salassa julkisuudelta. Oliko paljastuminen kiusallista, on vaikea arvioida. Todennäköisesti.

Erikoista oli, että vuodesta 1982 myös Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) erillinen seuranta lopetettiin perusteella, että kysymys oli parlamentaarisessa työssä mukanaolevasta poliittisesta liikkeestä. Näin huolimatta siitä, että Supo tiesi SKP:n pääsihteerinä pitkään toimineen Ville Pessin olleen KGB:n värvätty ja Kremlistä vuosia jatkuneen miljoona-avun vastaanottaja.  Lähes kaikki Stsin ja KGB:n arkistoista paljastuneet värvätyt agentit ovat valtaosaltaan kuitenkin kommunisteja, jota sääntökirjan mukaan ei edes saanut rekrytoida, koska he olivat ”ystäviä”. Jatkossa olisi perusteltua selvittää, miksi Suojelupoliisi salli kotiryssä-toiminnan ja SKP:n avoimen vakoilun ja muun yhteistyön KGB:n kanssa ainakin aavistaen tämän toiminnan maanpetokselliset piirteet. Selitys on todennäköisesti poliittinen, mutta oikeusvaltion  ja kansallisen turvallisuuden kannalta huono selitys. KGB- ja Stasi-yhteydenpidon poliittista vastuuta ei ole ottanut kukaan niistä, jotka tätä yhteistyötä harjoittivat vuosikausia.

Tiedustelupalvelujen arkistojen avaaminen olisi tärkeää myös siksi, koska kyse oli tämän päivän termin mukaisesta ”hybridisodasta”. Päättäjiä vakoiltiin, heiltä saatiin ”luottamuksellista tietoa” mutta heille syötettiin myös disinformaatiota. Tämä selittänee, miksi valtiojohto ei ollut useinkaan selvillä Neuvostoliiton politiikkamuutoksista etuajassa, vaikka yhteyttä pidettiin ja luottamuksellisuutta arvostettiin. Presidentti Urho Kekkonen ehdotti Karjaöan osittaista palauttamista Leonid Brezhnevillekesäkuussa 1968. Varsovan liitto oli aloittanut Prahan kevään murskaamisen suunnittelun jo aiemmin maaliskuussa. KGB kertoi Kekkoselle Helsingissä, että miehitystä ei tule. Tutkimatta ovat myös  ne monet ”poliittis-operatiiviset” toimenpiteet, joilla virkamiehiä, poliitikkoja ja muita vaikuttajia saatettiin huonoon huutoon julkisuudessa tai heidät vain ohjatiiin uralla sivuraiteille. Olen varma, että useita suurlähettiläitä, kuten Ralph Enckell, Richard Müller, Björn AhlholmMax Jakobson, Keijo Korhonen, eräitä nimiä mainitakseni, olivat hybridi-teloitusten kohteena. Näissä iskuissa tarvittiin aina  avuksi KGB:n suomalaisia operatiivisia kontakteja.

Lähihistorian tutkimisessa arkistojen osalta suurimmat ongelmat liittyvät nimenomaan kotiryssä-toimintaa valottavien arkistojen suoranaiseen  piilotteluun. Seppo Tiitisen listana tunnettu entisen Itä-Saksan Stasin informantteja sisältänyt nimikkeistö on KHO:n päätöksellä julistettu käytännössä ikuisesti salaiseksi. Näin huolimatta siitä, että listan on jo ehtinyt nähdä lukuisa määrä juristeja ja poliittisen eliitin ja Suojelupoliisin edustajia. Samalla tavoin viimeiseen saakka kassakaapissa on yritetty pitää Yhdysvalloista 1990-luvulla ja vuonna 2000 saatuja Stasin ulkomaanvakoilun henkilökortteja,joita tosin on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Stasin kanssa jollain tavoin yhteistyössä olleita henkilöitä. Toisaalta  Stasin ns. Rosenholz-aineistot, jotka Suojelupoliisi sai kesällä 2000, käsittävät vain henkilöitä, joiden osalta oli joulukuussa 1988 käytössä sekä henkilökortti, mahdollinen värväystieto ja yhteistyötä selostava keskusarkiston tiedosto. Nämä vuoden 1988 Stasi-tiedot on Suojelupoliisi salannut. On selvää, että niidenkin julkistaminen olisi välttämätöntä kotiryssä-toiminnan  selvittämiseksi. Salailua voi selittää vain niin, että niiden sisältämät tiedot vahingoittaisivat vielä merkittävissä asemissa olevien suomalaisten mainetta.

Kotiryssä-ilmiön selvittämistä ei edistä myöskään se, että Supon arkistojen tutkimisessa on annettu erityisoikeuksia tutkijoille, joilla on omat vahvat vasemmistosympatiat. On mahdotonta odottaa, että nämä tutkijat haluaisivat rehellisesti tutkia kommunistien ja Neuvostoliiton yhteistyötä. Parhaimmillaankin tämä tutkimus joko vähättelee tämän yhteistyön merkitystä tai sitten problematisoi lähteiden käytön niin, että totuuden esille saamiseen ei jää tilaa. SKP:n historiaa tutkinut poliittisen historian professori ja Suojelupoliisin historia-asiantuntija Kimmo Rentola antaa tämän mukaisen selityksen KGB:n ja Stasin arkistojen tutkimuksesta.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän AriTero kuva
Ari Tero

" Kotiryssä-ilmiön selvittämistä ei edistä myöskään se, että Supon arkistojen tutkimisessa on annettu erityisoikeuksia tutkijoille, joilla on omat vahvat vasemmistosympatiat. On mahdotonta odottaa, että nämä tutkijat haluaisivat rehellisesti tutkia kommunistien ja Neuvostoliiton yhteistyötä. Parhaimmillaankin tämä tutkimus joko vähättelee tämän yhteistyön merkitystä tai sitten problematisoi lähteiden käytön niin, että totuuden esille saamiseen ei jää tilaa. SKP:n historiaa tutkinut poliittisen historian professori ja Suojelupoliisin historia-asiantuntija Kimmo Rentola antaa tämän mukaisen selityksen KGB:n ja Stasin arkistojen tutkimuksesta. "

Suomessa tarvittaisiin totuuskomissio tässä kotiryssä asiassa. Suomalaisten tulisi käydä tämä asia pohjamutia myöten julkisesti läpi. Ilman täydellistä kotiryssä asian käsittelyä, suomi tulee aina olemaan Suomettunut, totuus vapauttaa.

Olisiko niin että 1960-2000 luvulla toimineista poliitikoista osa olisi näitä kotiryssiä ja toimisivat vieläki, neuvonantajina tai joissakin valtiollisissa ajatushautomoissa.

Käyttäjän Ukkram09 kuva
Markku Laitinen

Olen samaa mieltä tuosta totuuskomissiosta, kotiryssien lisäksi pitäisi selvittää myös stasin kanssa yhteistyötä tehneet. Maamme lähihistoria on äärimmäisen mielenkiintoinen, josta löytyy erittäin kummallisia piirteitä.

Kävin aikanaan lukemassa näiden stasin kanssa yhteistyötä tehneiden nimiä, kun ne julkaistiin espanjankielisillä sivuilla. Helsingin sanomien keskustelupalstalla oli silloin linkki sivuille ja helposti etsimällä löysin sieltä halosen ja lipposen nimet, juuri niitä olin hakenutkin.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/han/ohjaaj...

Elokuvaohjaaja Pekka Lehto kertoo miten halonen oli sanonut hänelle Lehdon olevan aktivoitu, silloin kun hän teki blogistista dokumenttia. Kun vielä tiedetään että 2000-luvun alkupuolelta lähtien supo on ollut presidentin poliisi, asettuvat asiat jotenkin paikalleen. Supo ilmeisesti kiinnostui Lehdosta halosen käskystä. Eli todellinen stasin agentti laittoi supon tarkkailemaan mitä Lehto saattaisi saada dokumentin teossaan selville.

Mielenkiintoista on että sen jälkeen Lehdon dokumentteja on rahoitettu suurilla summilla, vaikka katsojamäärät ovat hyvin alhaiset. Toki niitä lisätään pakkosyöttönä ylen esittäminä. Äkkiä tulisikin mieleen, varsinkin kun tuntee maamme tavat, että Lehto olisi salannut merkittäviä tietoja blogistista tekemänsä dokumentin teon aikaan ja saanut näin julkiset rahahanat auki.

Eräs merkittävä lähihistorian asia ovat Heikki Urmaksen esittämät väitteet muutamien demarivaikuttajien kuolemista.

https://www.youtube.com/watch?v=Fa3pOf7FrMU

Näitä väitteitähän ei ole tutkittu mitenkään, vaikka vähemmästäkin on tutkintoja aloitettu.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset